Kesäkatsaus menneeseen draamavuoteen

Kappas, taas on vuosi vierähtänyt ilman päivityksiä! Koska korealaiset draamat maistuvat yhä edelleen, nostan esille muutaman vuoden sisällä katsomani herkkupalan:

Signal (2016)

Signal teki suuren vaikutuksen. Se on selkeästi yksi parhaista näkemistäni korealaisista draamoista, jos ei jopa kaikkein paras. Sen etuina on poikkeuksellisen hyvin kirjoitettu ja oivaltava juoni, taitavat näyttelijät ja toimiva spefielementti. Romantiikkaa ei tästä sarjasta juuri löydy, joten rakkaudennälkäisille se ei sovellu. Aikaparadoksien, trillerien ja poliisisarjojen ystäville sitä voi kyllä mitä lämpimimmin suositella.

 

Reply 1988 (2015–2016)

Tartuin kolmanteen Reply-sarjaan varauksella, vaikka olinkin lukenut siitä hehkutusta netistä. Reply 1994 oli iso pettymys, joten pelkäsin myös Reply 1988:n olevan. Pitkistä jaksoistaan huolimatta se osoittautui kuitenkin erittäin mainioksi sarjaksi. Se on kahta edeltäjäänsä perhekeskeisempi, mikä on mielestäni on onnistunut ratkaisu. Nostalgisointiin Reply 1988 ei tarjonnut samanlaisia eväitä kuin 1994 ja 1998 – ehkä siksi, etteivät 1980-luvun Suomi ja Korea muistuta toisiaan yhtä paljon kuin 1990-luvun Suomi ja Korea. Tai sitten olin vain liian nuori 80-luvulla.  

 

Kill Me, Heal Me (2015)

Kill Me, Heal Me oli sadas näkemäni korealainen draama! Se oli melko pimeä sarja, mutta jostain syystä tykkäsin siitä melkoisesti. Hwang Jung-eum oli liian äänekäs ja jotkin käänteet liian makjangia, jotta niihin voisi suhtautua kovin vakavasti, mutta Ji-sung teki huippusuorituksen esittäessään miestä, jolla oli lukuisia eri persoonallisuuksia. Mukavaa romanttista hömppää!

 

 

Muita kelpo draamoja ovat olleet muun muassa: Hello Monster (2015), Splash Splash Love (2015), Oh My Ghostess (2015), Sassy Go Go (2015) ja The City Hall (2009).

Seuraavista puolestaan suosittelen pysyttelemään etäällä: Descendants of the Sun (2016), Oh My Venus (2015–2016), She is Wow (2013) ja The Virtual Bride (2015).

Draamoja

Reilun puolentoista vuoden hiljaisuus ei suinkaan tarkoita, että olisin lakannut katsomasta k-draamoja. Päin vastoin. Kymmenet enemmän ja vähemmän hyvät draamat ovat läpäisseet verkkokalvoni sitten viime päivityksen, mutta silti en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa niistä sanaakaan. Ei ole mieltä alkaa esitellä kaikkia draamoja jälkikäteen; pelkkä ajatuskin tuntuu uuvuttavalta. Sen sijaan tarjoilen lyhyet esittelyt niistä, jotka tekivät suurimman vaikutuksen.

You who came from the Stars (2013–2014)

Joseon-dynastian aikaan maapallolle päätyneen avaruuden muukalaisen ja kuuluisan Hallyu-näyttelijättären rakkaustarina. Joitakin tämän paranormaalin romanssin juonikuvioista on vähän vaikea purematta niellä, mutta pääosin homma toimii oikein hyvin. Huumoria riittää, ja naispääosaa esittävä Gianna Jun on persoonallinen ja mahtava. Pariskunnan kemiat toimivat oivallisesti.

Misaeng (2014)

Korealainen työelämä on kilpailuhenkistä, hierarkkista ja ankaraa, mutta onneksi toisinaan myös palkitsevaa. Misaeng on pääasiassa nuoren miehen kasvutarina, mutta mukana on myös paljon muita kiinnostavia ja moniulotteisia henkilöhahmoja. Kuvaus korealaisen yrityksen työntekijöiden elämästä ei jätä kylmäksi.

Healer (2014–2015)

Kolmen toisilleen tuntemattoman henkilön elämät kietoutuvat yhteen, kun vuosikymmeniä sitten tapahtuneet asiat alkavat vähitellen paljastua. Yksi parhaista näkemistäni draamoista. Sarja yhdistää romantiikkaa ja toimintaa erittäin onnistuneesti ja tasapainoisesti eikä lankea korealaisten draamojen pahimpiin kliseisiin. Sopinee hyvin sisäänheittotuotteeksi niille, jotka eivät ole vielä tutustuneet k-draamoihin.

Angry Mom (2015)

Tarina äidistä, joka naamioituu lukiolaiseksi estääkseen tyttäreensä kohdistuvan koulukiusaamisen. Perusidea kuulostaa idioottimaiselta, mutta siitä huolimatta draama toimii hämmästyttävän hyvin. Kantaaottava tarina koulumaailman ja politiikan raadollisuudesta. Angry Mom onnistuu tasapainoilemaan taidokkaasti hyytävän synkkyyden ja hulvattoman kepeyden välillä.



Edellä mainittujen lisäksi katsomisen arvoisia draamoja ovat myös esimerkiksi Liar Game (2014), Ho-gu’s Love (2015) ja What’s Up Fox (2006).

Reply 1994

Viime vuonna ilmestynyt Reply 1997 oli mielestäni aivan ihastuttava ja monesta muusta romanttisesta komediasta positiivisella tavalla erottuva draamasarja. Siinä oli jotain tavattoman omaperäistä ja raikasta. 1990-luvun lopun tunnelma oli käsinkosketeltavissa, ja sarjan katsominen saikin aikaan hassuja nostalgiaryöpsähdyksiä.

Näiden syiden vuoksi odotin tänä vuonna julkaistulta Reply 1994:ltä paljon. Nimensä mukaisesti Reply 1994 tai Answer Me 1994 (응답하라 1994) sijoittuu (osittain) 1990-luvulle. Se kertoo parikymppisistä nuorista, jotka asuvat saman katon alla sarjan päähenkilön Seong Na-jeongin (Go Ara, 고아라) kanssa tämän vanhempien ylläpitämässä asuntolassa Seoulissa. Nuoret ovat tulleet eri puolilta Etelä-Koreaa pääkaupunkiin opiskelemaan, ja ovat aluksi melkoisia ”maalaistolloja”. Yhdessä asuminen johtaa tietysti erilaisiin ihmissuhteisiin ja rakastumisiin.

Reply 1994:n keskiössä on kysymys siitä, kenen kanssa kukakin päätyy lopulta yhteen. Aina välillä sarja siirtyy nykyaikaan ja heittelee epämääräisiä vihjeitä siitä, kuka Na-jeongin tuleva aviomies on. Valitettavasti sama arvaa-kuka-leikki on nähty jo Reply 1997:ssä, jossa se on myös toteutettu onnistuneemmin ja vähemmän pitkitetysti. Aviomiehen identiteetillä leikittely saa aivan liian suuren roolin draamassa ja tappaa tunnelman tehokkaasti.

Reply 1994:n vahvuuksia ovat tietty maanläheisyys, hienostelemattomuus ja arkisuus. Henkilöhahmojen ja arjen kuvaus on pääosin onnistunutta, ja huumorikin toimii monin paikoin oikein mainiosti. Pidän myös siitä, kuinka eri puolilta Koreaa tulevat henkilöt puhuvat sarjassa kukin oman kotipaikkakuntansa murretta.

Se, mitä 1997:ssä oli uutta ja oivaltavaa, tuntuu kuitenkin 1994:ssä kuluneelta. Yllättävän monet ideat ja teemat on siirretty 1997:stä suoraan tai hiukan kierrättäen 1994:ään, ja välillä tuntuu siltä, kuin katsoisi samasta draamasta tehtyä uutta (huonompaa) versiota eikä itsenäistä sarjaa.

Minulla on sellainen muistikuva, että Reply 1997:n jaksot olivat melko lyhyitä ja miellyttävän ripeätahtisia. Reply 1994 puolestaan on kaikkea muuta kuin nopeatempoinen; se etenee hitaasti ja rönsyillen. Lisäksi kukin sen 21 jaksosta kestää lähes 1,5 tuntia. Välillä jahkailu tuntuu suorastaan sietämättömältä, eikä mikään tunnu etenevän mihinkään suuntaan.

Suosittelen Reply 1994:ää niille, jotka ovat aivan erityisen kiinnostuneita 1990-luvun Etelä-Koreasta, ja joita hidastempoisuus ei pelota. Hyvän romanttisen komedian ystäville sekä entisille ja nykyisille fanitytöille Reply 1997 on huomattavasti parempi valinta.

Nine: Nine Times Time Travel

Onpa mukavaa, että on joululoma ja aikaa istua koneen ääressä tuijottamassa draamoja aamusta iltaan. Ei kenties kovin terveellistä, mutta taisin loppujen lopuksi katsoa Ninen kahdessa päivässä tai kenties kahdessa ja puolessa. Sarja on mahdollisesti intensiivisin näkemäni: kolmannesta tai neljännestä jaksosta eteenpäin katsoin sitä sydän pamppaillen ja kynsiä nakerrellen, ja illalla maltoin tuskin mennä nukkumaan.

Nine: Nine Times Time Travel (나인: 아홉 번의 시간여행) eli tuttavallisemmin Nine on aikamatkustusdraama, jossa sekoitetaan hyvällä tavalla yhteen scifiä, trilleriä, toimintaa, melodraamaa ja romantiikkaa. Jaksot ovat alle tunnin pituisia, joten 20 jaksoa ei tunnu niin pitkältä kuin miltä se kuulostaa.

Aikamatkustelu on viimeisen parin vuoden aikana ollut erittäin suosittua korealaisissa draamoissa, ja olen itsekin aikaisemmin katsonut kolme viime vuonna ilmestynyttä aikamatkustussarjaa: Queen In-hyeon’s Manin, Faithin ja Rooftop Princen. Nine eroaa näistä muun muassa siinä, ettei matkustaminen tapahdu jonkin kaukaisen historiallisen aikakauden ja nykyajan välillä, vaan salaperäiset suitsukkeet vievät päähenkilön, toimittaja Bak Seon-un (Lee Jin-wook, 이진욱) tasan 20 vuoden takaiseen menneisyyteen, 1990-luvun alkuun, jolloin hän oli itse 18-vuotias (Park Hyung-sik, 박형식).

Aikamatkat tarjoavat Seon-ulle tilaisuuden selvittää isänsä kuolemaan johtaneita epäilyttäviä olosuhteita, koettaa ohjata veljeään paremmille raiteille ja löytää keinon päästä eroon aivokasvaimesta, joka uhkaa tehdä hänestä lopun lähikuukausina. Hyvää tarkoittavalla menneisiin tapahtumiin kajoamisella on kuitenkin kauaskantoisia ja hätkähdyttäviä vaikutuksia perheen ja lähipiirin nykyiseen elämään. Vaikka jotkut arvoitukset ratkeavat ja asiat korjaantuvat, muuttuvat toiset entistä pahemmiksi. Mitä enemmän Seon-u sotkeentuu menneisyyteen, sitä pahemmin tapahtumat riistäytyvät kontrollista.

Ninen ja Queen In-hyeon’s Manin taustalla on sama tuotantotiimi, ja draamoissa onkin nähtävissä monenlaisia yhtäläisyyksiä (mm. puhelinkioskeilla on molemmissa sarjoissa keskeinen rooli). Erojakin on, ja näyttää siltä, että QIHM:n kokemuksista on otettu opiksi, eikä Nine kompastele samalla tavalla aikamatkailun epäjohdonmukaisuuksiin ja epäuskottavuuksiin. Ninessä aikamatkailun lainalaisuudet on ennalta tarkasti määrätty (säännöt eivät tosin ole aivan yksinkertaiset), eikä niistä hankalan paikan tullen onneksi juuri lipsuta. Vastaamattomia kysymyksiä toki jää, mutta se lienee tyypillistä aikamatkustuksesta kertoville tarinoille. Parempi vain, ettei ihan kaikkea selitetä puhki.

Sarjojen keskeisiin eroihin kuuluu myös se, että QIHM:ssä romanssi on huomattavammassa roolissa kuin Ninessä, joka keskittyy enemmän yhden miehen vaiheisiin ja aikamatkustukseen sinänsä. Moni muukin hahmo on tärkeä, mutta kaiken keskiössä on aina Seon-u.

Sarjan parhaita puolia ovat sen nopea rytmi, intensiivisyys, ennalta-arvaamattomuus, älyllisyys, herkkyys ja tarkkaan suunniteltu tarina, joka kantaa alusta loppuun asti. Plussaa on annettava myös useimpien näyttelijöiden suorituksista sekä mies- ja naispääosan esittäjän välisestä kemiasta. Heikompiin puoliin kuuluu ylinäytellyn pahiksen karikatyyrimäisyys. Myös loppu kryptisyydessään ja monitulkintaisuudessaan jäi hieman häiritsemään.

Nine on selkeästi paras näkemistäni aikamatkustussarjoista, sillä sen sisäinen logiikka pelaa ja juoni on koukuttava. Uskaltaisin suositella tätä kenelle tahansa toiminnan, trillerin ja scifin ystävälle. Sarjasta on muuten suunnitteilla Hollywood-uusintafilmatisointi amerikkalaisille markkinoille.

The Heirs

Köyhä tyttö, Cha Eun-sang, tapaa rikkaan pojan, Kim Tanin. Pian tyttö päätyy samaan lukioon pojan ja monen muun nuoren perijän ja perijättären kanssa. Koulun pahikset Kim Tan ja Choi Yeong-do – entiset ystävät, mutta nykyiset vihamiehet – kisaavat aggressiivisesti tytön suosiosta.

The Heirs (왕관을 쓰려는자, 그무게를 견뎌라-상속자들, 2013) on tänä syksynä ilmestynyt draamasarja, jota markkinoitiin ja hehkutettiin jo kuukausia etukäteen niin intensiivisesti, ettei kiinnostukseni voinut olla herämättä. Draamaan pestattiin poikkeuksellisen mittava nuorista nimekkäistä tähdistä koostuva näyttelijäkaarti. Naispääosassa nähdään Park Shin-hye (박신혜), miespääosissa Lee Min-ho (이민호) ja Kim Woo-bin (김우빈). 

Jo ensimmäisten jaksojen aikana alkoi vaikuttaa siltä, ettei draama ole kaiken ennakkohypetyksen arvoinen. Myöhemmin paljastui, että se on vielä monin verroin kamalampi kuin osasin arvatakaan. Loppujen lopuksi sinnittelin Heirsin loppuun vain päästäkseni lyttäämään sen täällä.

Olisin kenties selvinnyt angstista, heikosta juonesta ja olemattomasta jännitteestä, jos päähenkilöiden välillä olisi ollut jonkinlaista kipinää. Suudelmien ja halauksien näkemisen sijaan aloin kuitenkin pian haaveilla siitä, että Cha Eun-sang tulisi järkiinsä ja oivaltaisi huolestuttavan tilanteensa – ja pakenisi mahdollisimman kauas kummastakin häntä ahdistelevasta nuorukaisesta ennen kuin tilanne eskaloituu vielä pahemmaksi. 

Kim Tan esitetään draamassa  muka parannuksen tehneenä entisenä koulukiusaajana, mutta silti hän on tyttöystäväänsä kohtaan aggressiivinen ja sairaalloisen mustasukkainen. Hän väijyy ja videokuvaa Eun-sangia salaa, rajoittaa tämän menemisiä ja tekemisiä, huutaa, komentelee ja määräilee. Hän ei myöskään kunnioita Eun-sangin itsemääräämisoikeutta tai rajoja, eikä ymmärrä sanan ”ei” merkitystä. Yeong-do on ehkä vieläkin kamalampi, mutta hänen puolustuksekseen voidaan sentään laskea se, että hän on itse perheväkivallan uhri, ja hänen persoonallisuudessaan tapahtuu sarjan edetessä merkittävää kehitystä.

Eun-sang on pojille vain heittopussi tai nukke, jota nämä riepottelevat mielensä mukaan, ja jonka omistuksesta he tappelevat moneen otteeseen. Tytön omasta mielipiteestä ei kukaan tunnu piittaavan pätkääkään, ja hän itsekin taantuu itsenäisestä nuoresta naisesta tahdottomaksi robotiksi poikien ollessa läsnä. Eun-sangin tulevaisuus ei näytä valoisalta. On helppo uskoa henkisen väkivallan lipsahtavan tulevaisuudessa fyysisen puolelle.

Kaikkein pahinta on kuitenkin se, että sarja esittää nuorukaisten omistushaluiset piirteet romanttisina ja toivottavina. Draama henkisen väkivallan kohteeksi joutuvasta lukiolaistytöstä voisi olla oikein mielenkiintoinen ja koskettava, jos sarja keskittyisi nimenomaan siihen. Heirs ei kuitenkaan ole läheisriippuvaisen ja pahoinpidellyn neidon selviytymistarina. Se on olevinaan romantiikkaa tiukkuva melodraama, komedia, tms.

Parasta sarjassa ovat Eun-sangin ja Tanin mieleenpainuvat ja sympaattiset äidit: Pak Hui-nam (Kim Mi-kyung, 김미경) ja Han Ki-ae (Kim Sung-ryoung, 김성령). Heidän välisensä vuorovaikutus on vallan mainiota ja virkistävää katsottavaa, ja sitä olisi voinut olla paljon enemmänkin.

Kim Mi-kyung näyttelee todella monessa korealaisessa draamassa päähenkilön äitiä. Olen nähnyt hänet vähintään kahdeksassa sarjassa tähän mennessä ja useimmiten juurikin äidin roolissa.

Kaiken kaikkiaan en voi suositella Heirsiä oikein kenellekään. Kouludraamoista kiinnostuneille ehdottaisin mieluummin katsottavaksi School 2013:a, Park Shin-hyen faneille You’re Beautifulia, Lee Min-hon ystäville City Hunteria ja Kim Woo-binistä kiinnostuneille School 2013:a tai White Christmasia.

Juchen maa

Huomasin viime viikolla, että Lenin-museossa on 5.-30.12.2013 esillä näyttely ”Juchen maa: taidetta ja agitaatiota Korean demokraattisesta kansantasavallasta”. Toisin sanoen harvinainen tilaisuus nähdä jotain korealaista suomalaisessa museossa. Koska olin joka tapauksessa menossa Tampereelle, päätin tietysti käydä näyttelyssäkin.

Juchen maa on pikkiriikkinen näyttely, jossa on esillä pääasiassa julisteita, postikortteja ja rintamerkkejä Pohjois-Koreasta. Teokset edustavat sosialistista realismia, ja ovat peräisin Suomi-Korea-Seuran jäsenten ja muiden Koreasta kiinnostuneiden yksityiskokoelmista.

Koetin sinnikkäästi tavata julisteiden ja korttien koreankielisiä tekstejä, mutta surukseni huomasin, ettei kielitaitoni ole niin korkealla tasolla kuin olen kuvitellut. Ymmärsin lähinnä sanan sieltä, toisen täältä ja lisäksi joitakin käskeviä tai kehottavia verbien päätteitä.

Teoksissa oli kuvattu työn sankareita ja aseistettuja sotilaita, mutta myös joitain herkempiä aiheita, kuten äiti pienokaisineen ja nöyrästi tervehtiviä lapsia. Useissa postikorteissa luki ”새해를 축하합니다” (saehaereul chukhahamnida) eli uuden vuoden onnittelut.

 

Olisi ollut kiinnostavaa lukea esineistä jonkinlaisia taustatietoja, mutta niiden taustoja ei valitettavasti ollut näyttelyssä avattu ollenkaan, vaan ne olivat esillä nimettöminä, joskin varsin puhuttelevina taideteoksina.

Dae Jang Geum

Jos sageukit eivät olisi niin julmetun pitkiä, katsoisin niitä paljon enemmän. Joseon-dynastian aikaisesta naislääkäristä kertova draama Dae Jang Geum eli A Jewel in the Palace (대장금, 2003) ehti virua yli vuoden verran ehdottomasti katsottavien draamojen listallani, ennen kuin olin henkisesti valmistautunut tapittamaan sen kaikki 54 jaksoa. Nyt, kun katsomisurakka on viimein ohi, on todettava, että sarjan parasta antia on kurkistus 1500-luvun kuninkaanpalatsin kulissien taakse, gungnyeojen (”palatsinaisten”), eunukkien ja muun palvelusväen sekä tietysti lääkäreiden elämään.

Draaman päähenkilö, kuninkaallinen lääkäri Jang Geum (이영애, Lee Young-ae) pohjautuu oikeaan historialliseen henkilöön, mutta ei missään tapauksessa ole tämän uskollinen kopio, vaan lähes kauttaaltaan fiktiivinen hahmo. Tähän on yksinkertainen syy: vaikka aito Jang Geum onkin mainittu useita kertoja Joseon-dynastian aikakirjoissa vuosien 1515 ja 1544 välillä, ei hänen taustoistaan ja elämästään tiedetä juuri mitään.

Sarjan Jang Geum työskentelee gungnyona kuninkaallisessa keittiössä ennen lääketieteelle antautumistaan. Vaikka ei olekaan luultavaa, että oikea Jang Geum olisi ollut gungnyeo, tarjoaa palatsin herkkujen valmistuksesta vastaava keittiö mielenkiintoiset puitteet sarjan alkupuolelle ja päähenkilön nuoruusvuosille. Se on vahvasti hierarkkinen naisvaltainen yhteisö, jossa nuoret tytöt oppivat ruoanlaiton hienouksia kokeneempien taitajien ohjauksessa. Tiivissä yhteisössä syntyy ystävyyssuhteita, mutta myös elinikäisiä vihollisuuksia. Pinnan alla kuplii niin nepotismia, oman edun tavoittelua kuin politikointiakin.

Kun Jang Geumistä tulee lääkäri, hänen työyhteisönsä muuttuu. Hän joutuu myös aikaisempaa selkeämmin huomaamaan sukupuolensa ja alhaisen asemansa aiheuttamat rajoitteet.

Historiallinen Jang Geum ei ollut ensimmäinen korealainen naislääkäri, vaan erityisesti naisten sairauksia hoitavia uinyeoja (”lääkintänaisia”) oli ollut jo vuodesta 1406 lähtien. Uinyeojen asema yhteiskunnassa oli huomattavasti heikompi kuin mieslääkäreillä, ja Jang Geum on heistä ensimmäinen – ja viimeinen – joka kohosi merkittävään ja arvostettuun kuninkaallisen lääkärin asemaan. Vaikka sarja antaakin yhden selityksen sille, kuinka nainen saattoi päätyä kuningas Jungjongin henkilääkäriksi, eivät historiankirjat valitettavasti kerro, kuinka se oikeasti tapahtui.

Kuten muutkin korealaiset lääkärit tuohon aikaan, uinyeot diagnosoivat tauteja mm. pulssia lukemalla ja hoitivat niitä esimerkiksi rohdoksilla, akupunktiolla ja moksibustiolla. Länsimainen lääketiede alkoi merkittävissä määrin levittyä Koreaan vasta 1800-luvun lopulla, ja ensimmäinen länsimaisen lääkärin koulutuksen saanut korealaisnainen, Ester Pak (Kim Cheom-dong, 1876–1910), valmistui lääkäriksi Yhdysvalloissa vuonna 1900.

Dae Jang Geum on kiinnostava ja nautittavakin draama, mutta sillä on myös runsaasti heikkouksia, jotka saavat jaksomäärän tuntumaan loputtomalta. Vaikka sarja muuten etenee varsin mukavaa vauhtia, on lopun keskeiset käänteet esitetty aivan liian nopeasti. Toisaalta päähenkilö on niin täydellinen ja virheetön, että hän alkaa välillä käydä epätäydellisen katsojan hermoille. Antagonistit puolestaan tuntuvat suurimman osan ajasta kärjistetyn epämiellyttäviltä ja epäinhimillisiltä. Lähes jokaiseen korealaiseen draamaan pakollisena kuuluva rakkaustarina ei oikein jaksa sykähdyttää.

Dae Jang Geumia voinee suositella etenkin korealaisista klassikoista kiinnostuneille. Muille historiallisia draamoja hamuaville suosittelisin kuitenkin sen sijaan loistavaa, traagista The Princess’ Mania.