Reply 1994

Viime vuonna ilmestynyt Reply 1997 oli mielestäni aivan ihastuttava ja monesta muusta romanttisesta komediasta positiivisella tavalla erottuva draamasarja. Siinä oli jotain tavattoman omaperäistä ja raikasta. 1990-luvun lopun tunnelma oli käsinkosketeltavissa, ja sarjan katsominen saikin aikaan hassuja nostalgiaryöpsähdyksiä.

Näiden syiden vuoksi odotin tänä vuonna julkaistulta Reply 1994:ltä paljon. Nimensä mukaisesti Reply 1994 tai Answer Me 1994 (응답하라 1994) sijoittuu (osittain) 1990-luvulle. Se kertoo parikymppisistä nuorista, jotka asuvat saman katon alla sarjan päähenkilön Seong Na-jeongin (Go Ara, 고아라) kanssa tämän vanhempien ylläpitämässä asuntolassa Seoulissa. Nuoret ovat tulleet eri puolilta Etelä-Koreaa pääkaupunkiin opiskelemaan, ja ovat aluksi melkoisia ”maalaistolloja”. Yhdessä asuminen johtaa tietysti erilaisiin ihmissuhteisiin ja rakastumisiin.

Reply 1994:n keskiössä on kysymys siitä, kenen kanssa kukakin päätyy lopulta yhteen. Aina välillä sarja siirtyy nykyaikaan ja heittelee epämääräisiä vihjeitä siitä, kuka Na-jeongin tuleva aviomies on. Valitettavasti sama arvaa-kuka-leikki on nähty jo Reply 1997:ssä, jossa se on myös toteutettu onnistuneemmin ja vähemmän pitkitetysti. Aviomiehen identiteetillä leikittely saa aivan liian suuren roolin draamassa ja tappaa tunnelman tehokkaasti.

Reply 1994:n vahvuuksia ovat tietty maanläheisyys, hienostelemattomuus ja arkisuus. Henkilöhahmojen ja arjen kuvaus on pääosin onnistunutta, ja huumorikin toimii monin paikoin oikein mainiosti. Pidän myös siitä, kuinka eri puolilta Koreaa tulevat henkilöt puhuvat sarjassa kukin oman kotipaikkakuntansa murretta.

Se, mitä 1997:ssä oli uutta ja oivaltavaa, tuntuu kuitenkin 1994:ssä kuluneelta. Yllättävän monet ideat ja teemat on siirretty 1997:stä suoraan tai hiukan kierrättäen 1994:ään, ja välillä tuntuu siltä, kuin katsoisi samasta draamasta tehtyä uutta (huonompaa) versiota eikä itsenäistä sarjaa.

Minulla on sellainen muistikuva, että Reply 1997:n jaksot olivat melko lyhyitä ja miellyttävän ripeätahtisia. Reply 1994 puolestaan on kaikkea muuta kuin nopeatempoinen; se etenee hitaasti ja rönsyillen. Lisäksi kukin sen 21 jaksosta kestää lähes 1,5 tuntia. Välillä jahkailu tuntuu suorastaan sietämättömältä, eikä mikään tunnu etenevän mihinkään suuntaan.

Suosittelen Reply 1994:ää niille, jotka ovat aivan erityisen kiinnostuneita 1990-luvun Etelä-Koreasta, ja joita hidastempoisuus ei pelota. Hyvän romanttisen komedian ystäville sekä entisille ja nykyisille fanitytöille Reply 1997 on huomattavasti parempi valinta.

Nine: Nine Times Time Travel

Onpa mukavaa, että on joululoma ja aikaa istua koneen ääressä tuijottamassa draamoja aamusta iltaan. Ei kenties kovin terveellistä, mutta taisin loppujen lopuksi katsoa Ninen kahdessa päivässä tai kenties kahdessa ja puolessa. Sarja on mahdollisesti intensiivisin näkemäni: kolmannesta tai neljännestä jaksosta eteenpäin katsoin sitä sydän pamppaillen ja kynsiä nakerrellen, ja illalla maltoin tuskin mennä nukkumaan.

Nine: Nine Times Time Travel (나인: 아홉 번의 시간여행) eli tuttavallisemmin Nine on aikamatkustusdraama, jossa sekoitetaan hyvällä tavalla yhteen scifiä, trilleriä, toimintaa, melodraamaa ja romantiikkaa. Jaksot ovat alle tunnin pituisia, joten 20 jaksoa ei tunnu niin pitkältä kuin miltä se kuulostaa.

Aikamatkustelu on viimeisen parin vuoden aikana ollut erittäin suosittua korealaisissa draamoissa, ja olen itsekin aikaisemmin katsonut kolme viime vuonna ilmestynyttä aikamatkustussarjaa: Queen In-hyeon’s Manin, Faithin ja Rooftop Princen. Nine eroaa näistä muun muassa siinä, ettei matkustaminen tapahdu jonkin kaukaisen historiallisen aikakauden ja nykyajan välillä, vaan salaperäiset suitsukkeet vievät päähenkilön, toimittaja Bak Seon-un (Lee Jin-wook, 이진욱) tasan 20 vuoden takaiseen menneisyyteen, 1990-luvun alkuun, jolloin hän oli itse 18-vuotias (Park Hyung-sik, 박형식).

Aikamatkat tarjoavat Seon-ulle tilaisuuden selvittää isänsä kuolemaan johtaneita epäilyttäviä olosuhteita, koettaa ohjata veljeään paremmille raiteille ja löytää keinon päästä eroon aivokasvaimesta, joka uhkaa tehdä hänestä lopun lähikuukausina. Hyvää tarkoittavalla menneisiin tapahtumiin kajoamisella on kuitenkin kauaskantoisia ja hätkähdyttäviä vaikutuksia perheen ja lähipiirin nykyiseen elämään. Vaikka jotkut arvoitukset ratkeavat ja asiat korjaantuvat, muuttuvat toiset entistä pahemmiksi. Mitä enemmän Seon-u sotkeentuu menneisyyteen, sitä pahemmin tapahtumat riistäytyvät kontrollista.

Ninen ja Queen In-hyeon’s Manin taustalla on sama tuotantotiimi, ja draamoissa onkin nähtävissä monenlaisia yhtäläisyyksiä (mm. puhelinkioskeilla on molemmissa sarjoissa keskeinen rooli). Erojakin on, ja näyttää siltä, että QIHM:n kokemuksista on otettu opiksi, eikä Nine kompastele samalla tavalla aikamatkailun epäjohdonmukaisuuksiin ja epäuskottavuuksiin. Ninessä aikamatkailun lainalaisuudet on ennalta tarkasti määrätty (säännöt eivät tosin ole aivan yksinkertaiset), eikä niistä hankalan paikan tullen onneksi juuri lipsuta. Vastaamattomia kysymyksiä toki jää, mutta se lienee tyypillistä aikamatkustuksesta kertoville tarinoille. Parempi vain, ettei ihan kaikkea selitetä puhki.

Sarjojen keskeisiin eroihin kuuluu myös se, että QIHM:ssä romanssi on huomattavammassa roolissa kuin Ninessä, joka keskittyy enemmän yhden miehen vaiheisiin ja aikamatkustukseen sinänsä. Moni muukin hahmo on tärkeä, mutta kaiken keskiössä on aina Seon-u.

Sarjan parhaita puolia ovat sen nopea rytmi, intensiivisyys, ennalta-arvaamattomuus, älyllisyys, herkkyys ja tarkkaan suunniteltu tarina, joka kantaa alusta loppuun asti. Plussaa on annettava myös useimpien näyttelijöiden suorituksista sekä mies- ja naispääosan esittäjän välisestä kemiasta. Heikompiin puoliin kuuluu ylinäytellyn pahiksen karikatyyrimäisyys. Myös loppu kryptisyydessään ja monitulkintaisuudessaan jäi hieman häiritsemään.

Nine on selkeästi paras näkemistäni aikamatkustussarjoista, sillä sen sisäinen logiikka pelaa ja juoni on koukuttava. Uskaltaisin suositella tätä kenelle tahansa toiminnan, trillerin ja scifin ystävälle. Sarjasta on muuten suunnitteilla Hollywood-uusintafilmatisointi amerikkalaisille markkinoille.

The Heirs

Köyhä tyttö, Cha Eun-sang, tapaa rikkaan pojan, Kim Tanin. Pian tyttö päätyy samaan lukioon pojan ja monen muun nuoren perijän ja perijättären kanssa. Koulun pahikset Kim Tan ja Choi Yeong-do – entiset ystävät, mutta nykyiset vihamiehet – kisaavat aggressiivisesti tytön suosiosta.

The Heirs (왕관을 쓰려는자, 그무게를 견뎌라-상속자들, 2013) on tänä syksynä ilmestynyt draamasarja, jota markkinoitiin ja hehkutettiin jo kuukausia etukäteen niin intensiivisesti, ettei kiinnostukseni voinut olla herämättä. Draamaan pestattiin poikkeuksellisen mittava nuorista nimekkäistä tähdistä koostuva näyttelijäkaarti. Naispääosassa nähdään Park Shin-hye (박신혜), miespääosissa Lee Min-ho (이민호) ja Kim Woo-bin (김우빈). 

Jo ensimmäisten jaksojen aikana alkoi vaikuttaa siltä, ettei draama ole kaiken ennakkohypetyksen arvoinen. Myöhemmin paljastui, että se on vielä monin verroin kamalampi kuin osasin arvatakaan. Loppujen lopuksi sinnittelin Heirsin loppuun vain päästäkseni lyttäämään sen täällä.

Olisin kenties selvinnyt angstista, heikosta juonesta ja olemattomasta jännitteestä, jos päähenkilöiden välillä olisi ollut jonkinlaista kipinää. Suudelmien ja halauksien näkemisen sijaan aloin kuitenkin pian haaveilla siitä, että Cha Eun-sang tulisi järkiinsä ja oivaltaisi huolestuttavan tilanteensa – ja pakenisi mahdollisimman kauas kummastakin häntä ahdistelevasta nuorukaisesta ennen kuin tilanne eskaloituu vielä pahemmaksi. 

Kim Tan esitetään draamassa  muka parannuksen tehneenä entisenä koulukiusaajana, mutta silti hän on tyttöystäväänsä kohtaan aggressiivinen ja sairaalloisen mustasukkainen. Hän väijyy ja videokuvaa Eun-sangia salaa, rajoittaa tämän menemisiä ja tekemisiä, huutaa, komentelee ja määräilee. Hän ei myöskään kunnioita Eun-sangin itsemääräämisoikeutta tai rajoja, eikä ymmärrä sanan ”ei” merkitystä. Yeong-do on ehkä vieläkin kamalampi, mutta hänen puolustuksekseen voidaan sentään laskea se, että hän on itse perheväkivallan uhri, ja hänen persoonallisuudessaan tapahtuu sarjan edetessä merkittävää kehitystä.

Eun-sang on pojille vain heittopussi tai nukke, jota nämä riepottelevat mielensä mukaan, ja jonka omistuksesta he tappelevat moneen otteeseen. Tytön omasta mielipiteestä ei kukaan tunnu piittaavan pätkääkään, ja hän itsekin taantuu itsenäisestä nuoresta naisesta tahdottomaksi robotiksi poikien ollessa läsnä. Eun-sangin tulevaisuus ei näytä valoisalta. On helppo uskoa henkisen väkivallan lipsahtavan tulevaisuudessa fyysisen puolelle.

Kaikkein pahinta on kuitenkin se, että sarja esittää nuorukaisten omistushaluiset piirteet romanttisina ja toivottavina. Draama henkisen väkivallan kohteeksi joutuvasta lukiolaistytöstä voisi olla oikein mielenkiintoinen ja koskettava, jos sarja keskittyisi nimenomaan siihen. Heirs ei kuitenkaan ole läheisriippuvaisen ja pahoinpidellyn neidon selviytymistarina. Se on olevinaan romantiikkaa tiukkuva melodraama, komedia, tms.

Parasta sarjassa ovat Eun-sangin ja Tanin mieleenpainuvat ja sympaattiset äidit: Pak Hui-nam (Kim Mi-kyung, 김미경) ja Han Ki-ae (Kim Sung-ryoung, 김성령). Heidän välisensä vuorovaikutus on vallan mainiota ja virkistävää katsottavaa, ja sitä olisi voinut olla paljon enemmänkin.

Kim Mi-kyung näyttelee todella monessa korealaisessa draamassa päähenkilön äitiä. Olen nähnyt hänet vähintään kahdeksassa sarjassa tähän mennessä ja useimmiten juurikin äidin roolissa.

Kaiken kaikkiaan en voi suositella Heirsiä oikein kenellekään. Kouludraamoista kiinnostuneille ehdottaisin mieluummin katsottavaksi School 2013:a, Park Shin-hyen faneille You’re Beautifulia, Lee Min-hon ystäville City Hunteria ja Kim Woo-binistä kiinnostuneille School 2013:a tai White Christmasia.

Juchen maa

Huomasin viime viikolla, että Lenin-museossa on 5.-30.12.2013 esillä näyttely ”Juchen maa: taidetta ja agitaatiota Korean demokraattisesta kansantasavallasta”. Toisin sanoen harvinainen tilaisuus nähdä jotain korealaista suomalaisessa museossa. Koska olin joka tapauksessa menossa Tampereelle, päätin tietysti käydä näyttelyssäkin.

Juchen maa on pikkiriikkinen näyttely, jossa on esillä pääasiassa julisteita, postikortteja ja rintamerkkejä Pohjois-Koreasta. Teokset edustavat sosialistista realismia, ja ovat peräisin Suomi-Korea-Seuran jäsenten ja muiden Koreasta kiinnostuneiden yksityiskokoelmista.

Koetin sinnikkäästi tavata julisteiden ja korttien koreankielisiä tekstejä, mutta surukseni huomasin, ettei kielitaitoni ole niin korkealla tasolla kuin olen kuvitellut. Ymmärsin lähinnä sanan sieltä, toisen täältä ja lisäksi joitakin käskeviä tai kehottavia verbien päätteitä.

Teoksissa oli kuvattu työn sankareita ja aseistettuja sotilaita, mutta myös joitain herkempiä aiheita, kuten äiti pienokaisineen ja nöyrästi tervehtiviä lapsia. Useissa postikorteissa luki ”새해를 축하합니다” (saehaereul chukhahamnida) eli uuden vuoden onnittelut.

 

Olisi ollut kiinnostavaa lukea esineistä jonkinlaisia taustatietoja, mutta niiden taustoja ei valitettavasti ollut näyttelyssä avattu ollenkaan, vaan ne olivat esillä nimettöminä, joskin varsin puhuttelevina taideteoksina.

Dae Jang Geum

Jos sageukit eivät olisi niin julmetun pitkiä, katsoisin niitä paljon enemmän. Joseon-dynastian aikaisesta naislääkäristä kertova draama Dae Jang Geum eli A Jewel in the Palace (대장금, 2003) ehti virua yli vuoden verran ehdottomasti katsottavien draamojen listallani, ennen kuin olin henkisesti valmistautunut tapittamaan sen kaikki 54 jaksoa. Nyt, kun katsomisurakka on viimein ohi, on todettava, että sarjan parasta antia on kurkistus 1500-luvun kuninkaanpalatsin kulissien taakse, gungnyeojen (”palatsinaisten”), eunukkien ja muun palvelusväen sekä tietysti lääkäreiden elämään.

Draaman päähenkilö, kuninkaallinen lääkäri Jang Geum (이영애, Lee Young-ae) pohjautuu oikeaan historialliseen henkilöön, mutta ei missään tapauksessa ole tämän uskollinen kopio, vaan lähes kauttaaltaan fiktiivinen hahmo. Tähän on yksinkertainen syy: vaikka aito Jang Geum onkin mainittu useita kertoja Joseon-dynastian aikakirjoissa vuosien 1515 ja 1544 välillä, ei hänen taustoistaan ja elämästään tiedetä juuri mitään.

Sarjan Jang Geum työskentelee gungnyona kuninkaallisessa keittiössä ennen lääketieteelle antautumistaan. Vaikka ei olekaan luultavaa, että oikea Jang Geum olisi ollut gungnyeo, tarjoaa palatsin herkkujen valmistuksesta vastaava keittiö mielenkiintoiset puitteet sarjan alkupuolelle ja päähenkilön nuoruusvuosille. Se on vahvasti hierarkkinen naisvaltainen yhteisö, jossa nuoret tytöt oppivat ruoanlaiton hienouksia kokeneempien taitajien ohjauksessa. Tiivissä yhteisössä syntyy ystävyyssuhteita, mutta myös elinikäisiä vihollisuuksia. Pinnan alla kuplii niin nepotismia, oman edun tavoittelua kuin politikointiakin.

Kun Jang Geumistä tulee lääkäri, hänen työyhteisönsä muuttuu. Hän joutuu myös aikaisempaa selkeämmin huomaamaan sukupuolensa ja alhaisen asemansa aiheuttamat rajoitteet.

Historiallinen Jang Geum ei ollut ensimmäinen korealainen naislääkäri, vaan erityisesti naisten sairauksia hoitavia uinyeoja (”lääkintänaisia”) oli ollut jo vuodesta 1406 lähtien. Uinyeojen asema yhteiskunnassa oli huomattavasti heikompi kuin mieslääkäreillä, ja Jang Geum on heistä ensimmäinen – ja viimeinen – joka kohosi merkittävään ja arvostettuun kuninkaallisen lääkärin asemaan. Vaikka sarja antaakin yhden selityksen sille, kuinka nainen saattoi päätyä kuningas Jungjongin henkilääkäriksi, eivät historiankirjat valitettavasti kerro, kuinka se oikeasti tapahtui.

Kuten muutkin korealaiset lääkärit tuohon aikaan, uinyeot diagnosoivat tauteja mm. pulssia lukemalla ja hoitivat niitä esimerkiksi rohdoksilla, akupunktiolla ja moksibustiolla. Länsimainen lääketiede alkoi merkittävissä määrin levittyä Koreaan vasta 1800-luvun lopulla, ja ensimmäinen länsimaisen lääkärin koulutuksen saanut korealaisnainen, Ester Pak (Kim Cheom-dong, 1876–1910), valmistui lääkäriksi Yhdysvalloissa vuonna 1900.

Dae Jang Geum on kiinnostava ja nautittavakin draama, mutta sillä on myös runsaasti heikkouksia, jotka saavat jaksomäärän tuntumaan loputtomalta. Vaikka sarja muuten etenee varsin mukavaa vauhtia, on lopun keskeiset käänteet esitetty aivan liian nopeasti. Toisaalta päähenkilö on niin täydellinen ja virheetön, että hän alkaa välillä käydä epätäydellisen katsojan hermoille. Antagonistit puolestaan tuntuvat suurimman osan ajasta kärjistetyn epämiellyttäviltä ja epäinhimillisiltä. Lähes jokaiseen korealaiseen draamaan pakollisena kuuluva rakkaustarina ei oikein jaksa sykähdyttää.

Dae Jang Geumia voinee suositella etenkin korealaisista klassikoista kiinnostuneille. Muille historiallisia draamoja hamuaville suosittelisin kuitenkin sen sijaan loistavaa, traagista The Princess’ Mania.

White Christmas

White Christmasin (화이트 크리스마스, 2011) lähtötilanne on klassinen. Joukko lukiolaisia jää yhden opettajansa kanssa viettämään joululomaa eristyksissä muusta maailmasta olevalle koululleen. Pian heidän seuraansa liittyy auto-onnettomuuteen joutunut psykiatri. Lumimyrsky eristää porukan koululle, yhteydet ulkopuolelle katkeavat ja tunnelma tiivistyy. Ilmenee, että opiskelijat ja opettaja ovat kukin saaneet salaperäisen ja pahaenteisen kirjeen ennen lomaa.

Suljettu tapahtumapaikka ja koululla tapahtuva murha lupailevat, että odotettavissa on kauhua ja dekkaritunnelmaa. Osin odotukset täyttyvätkin. White Christmas ei kuitenkaan lankea liian ilmiselviin ratkaisuihin, vaan pakenee luokitteluja. Loppujen lopuksi se on paljon enemmän psykologinen trilleri kuin kauhudraama tai dekkari. Se tutkii ihmismieltä ja ihmishirviöitä, ja aivan ensisijaisesti niitä mekanismeja, jotka synnyttävät hirviöitä. Sarjaa ei voi katsoa ilman, että mieleen tulisi Big Brother ja Kärpästen herra.

Hieman yllättäen White Christmas ei ole erityisen pelottava tai jännittävä, vaikka onkin paikoitellen varsin hyytävä. Olisinkin toivonut katsomiskokemukselta enemmän sydämentykytyksiä ja hengen haukkomista. Näiden puutteesta huolimatta pidin sarjasta kovasti. Erityisen hyvin se onnistui keskeisten henkilöiden moniulotteisten persoonallisuuksien kuvaamisessa. Vaikka henkilögalleria onkin erittäin laaja, ei silti missään vaiheessa tuntunut siltä, että mukaan olisi ympätty tarpeettomia hahmoja; kahdeksassa jaksossa ehti hyvin päästä kaikkien pään sisälle.

White Christmasia voi lämpimästi suositella muillekin kuin eteläkorealaisten draamojen ystäville.

Viime aikoina katsottua

Alitajuntani haluaa ilmeisesti muistutella minua siitä, että en ole päivittänyt katsoamiani draamoja tänne luvattoman pitkään aikaan. Näin nimittäin viime yönä unta, jossa taivuttelin vastahakoista seoulilaista ratikkakuskia (eikä Seoulissa edes ole ollut raitiovaunuliikennettä 1960-luvun jälkeen!) kdraamoista oppimallani tavalla päästämään minut ja seurueeni kyytiin. Kumarruin polvilleni hänen eteensä ja anelin: ”아저씨, 부탁합니다” (huono suomennos: "pyydän, ajeossi" [setä, herra, tms]). Jo unessa minua huvitti suunnattomasti ja heräämisen jälkeen tietysti kaksin verroin.

Jotta blogin kirjoittaminen ei jäisi odottamaan joskus hamassa tulevaisuudessa syttyvää inspiraation kipinää, päätin lyödä kolme kärpästä yhdellä iskulla ja kirjoittaa yhteispäivityksen kaikista viimeaikoina näkemistäni draamoista. Niitä on kolme: Secret Garden (시크릿 가든, 2010–2011), Two Weeks (투윅스, 2013) ja Master’s Sun (주군의 태양, 2013).

Yhtäläisyyksien vuoksi on vaikea olla vertailematta Secret Gardenia ja Master’s Sunia toisiinsa. Ne ovat molemmat romanttisia komedioita, joissa kummassakin on yliluonnollinen elementti keskeisessä roolissa. Ensin mainitussa päähenkilöiden kropat vaihtuvat keskenään, jälkimmäisessä taas naispäähenkilö näkee aaveita. Maanläheisempi pakosarja Two Weeks edustaa pikemminkin toimintaa ja trilleriä. Sillä on myös herkkä puolensa, joka tekee siitä kolmesta draamasta koskettavimman.

Secret Garden oli valitettavasti iso pettymys. Sarja oli liian pitkä, ja hajosi lupaavan alun jälkeen käsiin. Suurin pettymyksenaihe oli se, että kehonvaihto jäi kokonaisuuden kannalta melko triviaaliksi, ja idean mahtava potentiaali jätettiin lähes täysin hyödyntämättä.

Ryhdyin katsomaan Secret Gardenia ensisijaisesti naispääosanäyttelijän Ha Ji-wonin (하지원) vuoksi, sillä pidin hänestä kovasti King 2 Heartsissa. Valitettavasti köyhän stuntnaisen Gil Ra-imin rooli ei tehnyt oikeutta hänen näyttelijäntaidoilleen. Sarjan alussa aktiivinen nainen taantui tapahtumien edetessä ärsyttävän apaattiseksi. Gil Ra-imin ja Hyun-binin  (현빈) näyttelemän Kim Ju-wonin välinen kemia toimi kylläkin oikein mukavasti, mutta en silti oikein missään vaiheessa kyennyt ymmärtämään, miten Ra-imin kaltainen nainen kiinnostuisi Ju-wonin kaltaisesta obsessoituneesta stalkkerista.

Romanttisten komedioiden ystävälle suosittelisinkin Secret Gardenin sijaan paljon lämpimämmin Master’s Sunia, joka on pääosin hyvin suunniteltu ja tasapainoinen kokonaisuus. Vaikka Master’s Sunin aaveita näkevä Dae Gong-sil (Kong Hyo-jin, 공효진) takertuukin sarjan alussa miespäähenkilöön Ju Jung-woniin (So Ji-sub, 소지섭) kuin takiainen, on hänellä sentään käytökseensä looginen syy: miehellä on poikkeuksellinen kyky, ja hänen kosketuksensa kykenee karkottamaan Gong-siliä alati seuraavat haamut.

Master’s Sunin pääjuoni kulkee hyvin ja perustellusti eteenpäin, mutta mukaan on ympätty myös kaikenlaista vähemmän toimivaa ja vähemmän kiinnostavaa. Sarjan huumori on taattua Hongin siskosten laatua.

Henkilökohtaisesti minua riemastuttivat kovasti sarjan monet viittaukset (esim. Gong-silin puhelimen soittoääni) 1970-luvulla ilmestyneeseen japanilaiseen mangaan ja animesarjaan Candy Candyyn. Ilmeisesti Candy Candy on ollut suosittu Koreassa, sillä siihen viitataan korealaisissa draamoissa (mm. Dalja’s Spring) aina silloin tällöin. Omiin lemppareihini se on kuulunut lapsesta lähtien.

Näistä kolmesta draamasarjasta eniten pidin Two Weeksistä, jossa epämääräisesti elämänsä elänyt mies saa yhtäkkiä tietää, että hänellä onkin lapsi – joka sairastaa leukemiaa ja tarvitsee isänsä luuydintä. Niiden kahden viikon aikana, joina tytärtä Su-jinia (Lee Chae-mi, 이채미) valmistellaan leikkaukseen, isä Jang Tae-sanin (Lee Joon-gi, 이준기) elämä mullistuu. Hän tulee lavastetuksi syylliseksi murhaan ja joutuu lähtemään epätoivoiselle pakomatkalle, jonka ainoana tarkoituksena on pysytellä hengissä tyttären leikkauspäivään asti. Pakomatka ja yllättäen ilmestynyt tytär tarjoavat kuitenkin Tae-sanille tilaisuuden kasvaa ihmisenä.

Two Weeks yhdistää sopivalla tavalla toimintaa ja tunteita. Ihan kaikilta osin tapahtumat eivät ole uskottavia, mutta tämä ei häiritse liiallisissa määrin. Erityisplussana mainittakoon, että Lee Joon-gi on kehittynyt valtavasti näyttelijänä viime vuosina. Esimerkiksi Herossa (2009) hän ylinäytteli vielä niin pahasti, että sarjan katsominen oli paikoitellen tavattoman piinallista.

I Hear Your Voice

I Hear Your Voice (너의 목소리가 들려) on tänä vuonna ilmestynyt 18-jaksoinen draamasarja, joka käsittelee paitsi rakkautta myös vaikeuksista selviytymistä, kostoa ja draaman nimen mukaisesti toisen ihmisen kuulemista (niin konkreettisesti kuin kuvaannollisestikin). Koska merkittävä osa sarjan keskeisistä henkilöistä työskentelee lain parissa joko syyttäjinä, puolustusasianajajina tai tuomareina, on monien tapahtumien näyttämönä oikeussali.

Naispäähenkilö Jang Hye-seong (Lee Bo-young, 이보영) on puolustusasianajaja, joka suhtautuu työhönsä ja asiakkaisiinsa täydellisen intohimottomasti. Hänen elämänsä alkaa kuitenkin muuttua toisenlaiseksi sen jälkeen, kun hän kohtaa ajatuksia lukevan nuorukaisen Park Su-han (Lee Jong-suk, 이종석). Päähenkilöiden elämät ovat kietoutuneet yhteen jo lapsuudesta lähtien: teinityttö Hye-seong oli silminnäkijänä, kun alle kymmenvuotiaan Su-han isä mukiloitiin kuoliaaksi auto-onnettomuuden jälkeen. Hye-seong oli oikeudessa todistajana, ja hänen ansiostaan murhaaja, Min Jun-guk (Jung Woong-in, 정웅인) saatiin passitettua vankilaan.

Yleensä en ole häiriintynyt millään tavalla isosta ikäerosta ns. nuna-romansseissa. Flower Boy Ramyeon Shop on yksi lempidraamoistani, ja lisäksi minuun on vedonnut esimerkiksi The Woman Who Still Wants to Marry, vaikka näissä molemmissa nainen on miestä/poikaa huomattavasti vanhempi. Jostain syystä I Hear Your Voicen lukiolaispojan ja lakinaisen vähän alle kymmenen vuoden ikäero tuntuu kuitenkin liian suurelta, ja siihen on vaikea tottua. Vaikka Jang Hye-seong käyttäytyykin usein hyvin lapsellisesti, tuntuu Park Su-ha silti hänen rinnallaan pikkupojalta.

Draaman on käsikirjoittanut Park Hye-ryun (박혜련), jonka käsialaa on myös lukiomaailmaan sijoittuva Dream High (2011). Vaikka I Hear Your Voice ja Dream High ovatkin kaksi aivan erilaista sarjaa, yhdistää niitä se, että Park on onnistunut kirjoittamaan molempiin moniulotteisia ja kiinnostavia henkilöhahmoja, jotka ovat kykeneviä muutokseen, vaikkei se aina olisikaan kovin helppoa heille. Esimerkiksi Hye-seongin ja hänen vihanaisensa Seo Do-yeonin (Lee Da-hee, 이다희) suhde muistuttaa joiltain piirteiltään Dream High:n Go Hye-min ja Yun Baek-hin välistä suhdetta.  

Pidin I Hear Your Voicesta varsin paljon, vaikka sillä onkin omat heikkoutensa. Draaman rakenne on pääsääntöisesti varsin tasainen ja toimiva, mutta rytmi hidastuu hieman loppupuolella kahden jakson pidennyksen vuoksi. Luulen – ja toivon – ettei sarjan antama kuva eteläkorealaisesta oikeusjärjestelmästä vastaa todellisuutta kovinkaan tarkasti.

Sarjalla on vahva sanoma: jos saat äänesi kuuluviin, jos edes yksi ihminen kuuntelee sinua, et ole yksin maailmassa, ja sinulla on turvaverkko, joka estää sinua ajautumasta vihaan ja pahoihin tekoihin.

The Slingshot

The Slingshot tai Story of Man (남자이야기) on vuonna 2009 ilmestynyt draamasarja, joka kertoo kostosta, ystävyydestä ja oman paikkansa löytämisestä maailmassa. Se käsittelee myös yhteistyön voimaa, jonka turvin heikot ja vähäosaiset voivat nousta sortajiaan vastaan.

Slingshotin lajityyppiä ei ole ihan helppo määrittää. Trilleri ja toiminta osunevat lähimmäksi oikeaa, vaikkei draama olekaan piinaavan jännittävä tai erityisen toiminnallinen. Se, ettei sarjassa ole juurikaan monille action-pätkille tyypillisiä mätkintä-, ammuskelu- ja takaa-ajokohtauksia, on mielestäni ainoastaan positiivista. Puhdas toimintamättö ei kykene ylläpitämään mielenkiintoani ja vireystilaani kovin pitkään, joten pidän mieluisana sitä, että draama antaa runsaasti tilaa keskeisten henkilöiden mielenmaiseman kuvaukselle.

Draaman kirjaimellinen nimi tarkoittaa miehen tarinaa, ja sarja on nimelleen uskollinen. Tosin keskiöön nousevia herroja ei ole vain yhtä, vaan kaksi, ja he ovat monissa asioissa toistensa vastakohdat. Kim Shin (Park Yong-ha, 박용하) on rehellinen ja pohjimmiltaan hyväntahtoinen tyyppi, joskin päämäärätön ja laiska. Chae Do-woo (Kim Kang-woo, 김강우) puolestaan on on viileä, hillitynhallittu psykopaatti, jota hänen oma perheensäkin pelkää. Hänen itsekäs omaneduntavoittelunsa on turmiollista kaikille hänen tielleen joutuville.

Yksi Do-woon juonien vuoksi taloudelliseen ahdinkoon sortuvista on Kim Shinin veli, jonka ratkaisu epätoivoisessa tilanteessa on itsemurha. Veljen kuoleman myötä Kim Shin saa viimeinkin elämälleen tavoitteen ja päämäärän: koston. Slingshot ole kuitenkaan mikään tavanomainen kostodraama, vaan käsittelee lukuisia muitakin teemoja. Myös päähenkilö itse joutuu pohtimaan, onko kostaminen ylipäätään hedelmällistä.

Vaikka päähenkilöiden välinen kamppailu onkin eräänlaista hyvän ja pahan välistä taistelua, ei Slingshot maalaa maailmaa mustavalkoiseksi ja esitä päähenkilöitä absoluuttisen hyvänä ja pahana. Sekä Park Yong-ha että Kim Kang-woo onnistuvat erinomaisesti roolihahmojensa moniulotteisten persoonallisuuksien kuvaamisessa. 

Draamassa on mukana myös koko joukko kiinnostavia sivuhenkilöitä, esimerkiksi Do-woon sisar Chae Eun-su (Ahn Mi-na, 안미나). Eun-su on omistanut elämänsä anteeksipyynnöille, joilla hän koettaa sovittaa isänsä ja veljensä pahoja tekoja. Hän on ainoa henkilö, jota kohtaan Do-woo kykenee tuntemaan minkäänlaisia tunteita.

Slingshot on erittäin taitavasti rakennettu ja tasapainoinen kokonaisuus. Sen juoneen on panostettu, ja tarina etenee jouhevasti. Sarja on ihastuttavalla tavalla vaikeasti ennustettava halki kaikkien 20 jakson ja tarjoaa katsojalle riittävästi yllätyksiä. Olen näkevinäni draamassa tiettyä poliittista kantaaottavuutta, joka ei kuitenkaan ole alleviivaavaa.

Erityismaininnan ansaitsee sarjan loppumusiikki, joka kiinnitti huomioni jo ensimmäisen jakson lopussa. Toisen jakson päätyttyä olin täysin myyty. Na Yoon Kwonin (나윤권) Give the World to You (세상을 너에게) on valtavan kaunis kappale, ja se sai minut ajattelemaan, että että vaikka en draamalta mitään muuta saisikaan, niin pelkästään tämän laulun takia sen katsominen ei ole turhaa. Onneksi käteen jäi kuitenkin muutakin kuin Give the World to You; Slingshot on yksi parhaista näkemistäni kdraamoista. Juonen osalta se on kenties paras, mutta tunnetasolla eräät muut ovat osuneet vielä enemmän kohdalleen.

Park Yong-han elämä päättyi oman käden kautta vuonna 2010, ja Slingshot jäi hänen viimeiseksi draamakseen. Kieltämättä tieto miehen surullisesta päätöksestä vaikutti jollain tavalla katselukokemukseen.

The Woman Who Still Wants to Marry

Tilanne alkaa olla jokseenkin epätoivoinen, jos ei vielä 34-vuotiaanakaan ole päässyt naimisiin. Näin uskovat toimittaja Lee Shin-yeong (Park Jin-hee, 박진희) ja tulkki Jeong Da-jeong (Uhm Ji-won, 엄지원), kaksi työelämässä loistavasti, mutta miehenmetsästyksessä heikosti menestynyttä naista. Heidän samanikäinen ystävättärensä, ravintolakonsultti Kim Bu-gi (Wang Bit-na, 왕빛나), sentään on täysin tyytyväinen miehettömään elämäänsä.

Shin-yeong ja Da-jeong joutuvat huomaamaan, että vaikkei ikisinkun elämä olekaan aina kovin helppoa, liittyy seurusteluunkin jos jonkinlaisia murheita. Shin-yeongille ristiriitaisia tuntemuksia ja itsetutkiskelua aiheuttaa toisaalta kymmenen vuotta häntä itseään nuorempi indiemuusikko Ha Min-jae (Kim Beom, 김범) ja toisaalta välit tylysti jokunen vuosi sitten katkaissut lentokapteenieksä Yun Sang-u (Lee Pil-mo, 이필모), joka nyt olisikin valmis jatkamaan suhdetta.

The Woman Who Still Wants to Marry tai Still, Marry Me (아직도 결혼하고 싶은 여자) on vuonna 2010 ilmestynyt 16-jaksoinen eteläkorealainen romanttinen komedia, jonka fokuksessa ovat ystävyys, rakkaus ja ihmissuhteet ylipäätään. Sitä on verrattu Sinkkuelämää-sarjaan, mutta korealaiseen tapaan se on tietysti huomattavasti siveämpi. Deittailuineen, shoppailuineen ja ryyppäämisineen se muistuttaa minua kovasti eräistä chick-lit-kirjoista, joita joskus takavuosina lueskelin. 

Ikä – ja aivan erityisesti naisen ikä – on merkittävä asia tässä draamassa. Vaikka ihminen itse olisikin sinut itsensä ja ikänsä tai kumppaninsa iän kanssa, ei ympäröivä maailma aina ajattele samalla tavalla. Tuntuu hätkähdyttävältä, miten hävyttömästi monet kohtelevat sarjan 34-vuotiaita naisia vain siksi, etteivät he ole naimisissa kuten heidän ikäistensä ”pitäisi” olla. Naimattomuuden sosiaalinen stigma on niin voimakas, ettei naisten palava halu päästä pikaisesti naimisiin ole suurikaan ihme, vaikka se tuntuukin välillä suorastaan absurdilta.

The Woman Who Still Wants to Marry on taidokkaasti laadittu kokonaisuus, joka on rakenteellisesti mukavasti tasapainossa. Draama on pääasiassa melko kepeä ja humoristinen, ja synkistelevät osiot jäävät vähäisiksi. Sarjan positiivisiin puoliin on luettava myös se, ettei se alleviivaa liikaa avioliiton autuutta, vaan osoittaa, että ihminen voi olla onnellinen tai onneton siviilisäädystään huolimatta.

Tamra the Island

Tamra the Island (탐나는도다) on vuonna 2009 ilmestynyt 16-jaksoinen draamasarja, joka tunnetaan myös mm. nimillä Tamna the Island ja Tempted again. Sarjan tapahtumat käynnistyvät kauniilla Tamralla eli Jejun saarella hieman ennen 1600-luvun puoliväliä.

Jang Beo-jin (Seo Woo, 서우) on sukeltajanaisten (haenyo) johtajan tytär, pulppuileva ja välitön tyttö, joka onnettomuudekseen on aivan surkea sukeltaja. Hän inhoaa merta ja työtään ja toivoo pääsevänsä pois Tamralta. Englantilaisnuorukaisen William Spencerin (Pierre Deporte) haaksirikkoutuminen saarelle lietsoo Beo-jinin lähtemishaaveita entisestään.

Samaan aikaan, kun Beo-jin piilottelee Williamia luolassa, hänen perheensä luo majoittuu Hanyangista (eli Seoulista) Tamraan karkotettu nuori mies Park Kyu (Im Joo-hwan, 임주환). Saaren vaatimattomiin oloihin ja komenteleviin rahvaan naisiin sopeutuminen ei ole Park Kyulle kovin helppoa, sillä Joseonin hallitsevaan luokkaan yangbaniin kuuluvana hän on tottunut aivan toisenlaiseen elämään. Tamralla vallitsee erilainen kulttuuri kuin patriarkaalisen Joseonin muissa osissa; sillä välin, kun saaren sukeltajanaiset hankkivat ruoan perheittensä pöytään,  miehet punovat jalkineita ja huolehtivat kotitöistä.

Tamra the Island on ennen kaikkea kasvutarina ja kertomus oman paikkansa löytämisestä maailmassa. Sarja yhdistelee romantiikkaa ja komediaa vakavampiin teemoihin. Aivan sarjan alussa (vessa)huumori lyö pahasti yli, mutta tasoittuu onneksi parin ensimmäisen jakson jälkeen. Mukaan on ympätty myös sageukeille eli historiallisille draamoille ominaista juonittelua, joka tuntuu välillä hieman puisevalta.

Tamra on siitä poikkeuksellinen korealainen sarja, että yhtä kolmesta päähenkilöstä näyttelee länsimaalainen. Vaikka Williamin hahmo onkin englantilainen, on näyttelijä itse ranskalainen. Valitettavasti Pierre Deporten englannin kielen taito ei ole kovin hyvä, joten draaman ensimmäisten jaksojen englanninkieliset keskustelut tuntuvat kömpelöiltä. Onneksi näyttelijä puhuu koreaa huomattavasti paremmin kuin englantia (eron huomaa helposti jopa kaltaiseni koreaa vain hieman ymmärtävä henkilö).

Useimmat sarjan keskeiset näyttelijät tekevät hyvää työtä, ja erityisesti Seo Woo tekee vaikutuksen eläytymiskyvyllään ja ilmeikkyydellään. Sivuhenkilöissä nähdään enemmän kömpelyyttä ja turhan yksiulotteisia hahmoja.

Rakenteellisesti sarja on jossain määrin epätasapainossa. Tämä johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että alun perin 20-jaksoiseksi suunniteltua ja jo kuvattua sarjaa jouduttiin televisiokanavan vaatimuksesta lyhentämään kesken kauden. Jaksosta 11 eteenpäin sisältöä on leikattu ankaralla kädellä pois, mikä näkyy tahdin kiihtymisenä sarjan lopulla. Sittemmin Tamrasta on julkaistu myös 21-jaksoinen director’s cut -versio DVD:llä.

Tietyistä ongelmista huolimatta Tamra the Island on huomattavasti laadukkaampi draama kuin mitä promokuvan ja parin kolmen ensimmäisen jakson perusteella uskaltaisi arvata. Ei siis kannata lannistua hävyttömän heikon alun aikana, vaan antaa Tamralle mahdollisuus. Kun piinallisen kömpelön englannin puhuminen ja vessahuumori vähenevät, draaman ansiot alkavat vähän kerrassaan pulpahdella esille. Ja ansioita sillä myös on. Loppupeleissä Tamra on yllättävän hyvä sarja, paikoitellen jopa erinomainen. Se onnistuu välttämään monet korealaisten draamojen kuluneimmista kliseistä, ja joiltain osin se on aidosti omaperäinen, yllättävä ja raikkaalla tavalla erilainen. Jopa pakollista kolmiodraamaa on onnistuttu käsittelemään perinteisestä poikkeavalla tavalla.

Lisäksi on mielenkiintoista nähdä, millä tavalla eurooppalainen William sarjassa esitetään. Vaikka hänen hahmonsa jääkin kolmen päähenkilön joukosta yksiulotteisimmaksi, ei lopputulos silti ole hullumpi.

Monstar

Jostain syystä pidän paljon korealaisista koulumaailmaan sijoittuvista draamoista, sillä ne onnistuvat usein käsittelemään ihmisluontoa hyvin osuvalla tavalla ja tuovat esille jotain todellista, jotain oikeassa elämässä usein nähtyä. Nähdäkseni niissä myös monesti käsitellään ihmissuhteita monipuolisemmalla ja uskottavammalla tavalla kuin muissa korealaisissa draamoissa.

Perjantaina päättynyt draamasarja Monstar (몬스타) kertoo lukioikäisten iloista ja suruista. Draaman keskiössä on seitsemän nuorta, joilla kullakin on omat epävarmuutensa ja ongelmansa. Seitsikko joutuu tiiviisti tekemisiin toistensa kanssa sattuman oikusta ja päätyy osittain vastoin tahtoaankin musisoimaan Color Bar -bändissä. Nuorten välillä on vanhoja rikkoutuneita, mutta myös uusia, nupullaan olevia ihmissuhteita. Ystävyyden ja luottamuksen syntyminen vaatii aikaa.

Vaikka Uudessa-Seelannissa pitkään asunut Min Se-yi (Ha Yeon-Soo, 하연수) ja Men in Black -poikabändin keulakuva Yun Seol-chan (Yong Joon-hyung, 용준형) nousevatkin sarjan päähenkilöiksi, käsitellään muitakin tärkeitä henkilöitä taiten, ja heidän taustatarinansa paljastetaan vähän kerrassaan katsojalle. On mukavaa, ettei juonen kannalta keskeisistä henkilöistä jää paperinen tai keskeneräinen vaikutelma.

Sarja käsittelee monipuolisesti nuoruuden erilaisia tunnetiloja. Niiden ailahtelevaan tapaan draama tuntuu välillä pulppuilevan iloiselta ja söpöltä, välillä angstisen ahdistavalta ja toisinaan haikean surumieliseltä. Se näyttää, miltä ensirakkaus tuntuu, kuinka ystävyys syntyy, miten koulukiusaaminen voi ajaa itsemurhan partaalle,  kuinka riidat sovitaan, millaista on olla tavis lahjakkaiden lasten keskellä ja kuinka voi oppia arvostamaan itseään ja omia kykyjään.

Draama pohtii myös vanhemmuutta ja aivan erityisesti luotettavien ja turvallisten vanhempien puutetta. Kulissien takana piilottelee ikäviä perhesalaisuuksia, jopa perheväkivaltaa.

Sarjassa on vain 12 jaksoa, mutta se ei ole niin lyhyt, kuin miltä se kuulostaa. Jaksot nimittäin kestävät 80 minuuttia tavanomaisen 60 minuutin sijasta. Vaikkei draama olekaan varsinainen musikaali, on musiikilla siinä silti tärkeä rooli. Musiikkiesitykset on jollain tavalla kytketty mukaan tarinaan joka jaksossa.

Monstar on paikoitellen hirvittävän suloinen ja hyväntuuliseksi tekevä sarja. Vaikkei se välttele vaikeitakaan aiheita, ei se myöskään paneudu niihin kovin suurella intensiteetillä. Loppua kohden sarjan rytmi alkaa hidastua, ja 80 minuutin jaksot rupeavat tuntumaan liian pitkiltä ja tahmeilta. Kokonaisuus ei yllä niin korkealle tasolle kuin draaman alkupuolella odotin, mutta puutteistaan huolimatta Monstar on ehdottomasti katsomisen arvoinen. Monstarin lisäksi mainioita lukiodraamoja ovat esimerkiksi Dream High ja School 2013.

Capital Scandal

Eletään 1930-lukua, japanilaismiehityksen aikaa. Seon U-wan (Kang Ji-hwan, 강지환) on hulttiomainen toimittaja ja naistennaurattaja, joka päätyy lyömään kollegoidensa kanssa vetoa siitä, että saa narrattua kaupungin vanhanaikaisimman neidon, kirjakauppaa pitävän Na Yeo-kyeongin (Han Ji-min, 한지민) pauloihinsa. U-wanin entinen ystävä, Lee Su-hyeon (Ryu Jin, 류진), joka useita vuosia aikaisemmin petti U-wanin veljen ja aiheutti tämän kuoleman, työskentelee tätä nykyä japanilaispoliisin palveluksessa. Cha Song-ju (Han Go-eun, 한고은) on puolestaan kuuluisa kaunotar ja gisaeng – ja kaikessa hiljaisuudessa myös vapaustaistelija. Kun nelikon tiet kohtaavat Gyeongseongissa (eli Seoulissa), on odotettavissa väistämättä niin vihaa, rakkautta kuin ystävyyssuhteitakin.

Capital Scandal eli Scandal in Old Seoul (경성 스캔들) on vuonna 2007 ilmestynyt 16-jaksoinen draamasarja, joka keskittyy enimmäkseen kuvaamaan neljän päähenkilön kasvua ja heidän välistensä suhteiden kehittymistä. Toisaalta myös velvollisuudentunto ja isänmaallisuus ovat sarjan keskeisiä teemoja.

Vaikka pidinkin sarjan vahvoista naispäähenkilöistä ja siitä, miten siinä käsiteltiin ystävyyttä, ei draama jostain syystä missään vaiheessa oikein onnistunut tempaisemaan minua mukaansa, ja harkitsin sen kesken jättämistä useampaan otteeseen. Osittain tämä johtuu siitä, että Capital Scandal on jokseenkin sillisalaattimainen sekoitus komediaa, romantiikkaa, melodraamaa ja toimintaa. Selkeys ja yhtenäinen tyyli puuttuvat. En myöskään osaa arvostaa ”koomisia” sivuhenkilöitä (U-wanin toimittajakollegat ja poliisipäällikön vaimo), joiden ainoa tarkoitus on tuoda sarjaan aivotonta huumoria.

Toisaalta häiritsevää on se, että vaikka draama sijoittuukin japanilaismiehityksen aikaan ja vaikka vapaustaistelijoilla on siinä keskeinen rooli, tuntuvat historialliset puitteet kulissimaisilta. Mikäli katsoja ei tunne Korean synkkää historiaa ja väestön ankeaa asemaa miehittäjien kynsissä, ei Capital Scandal myöskään onnistu kovin ansiokkaasti sitä avaamaan. Niille, joita aikakausi kiinnostaa, suosittelen lämpimästi Gaksitalia, joka muutenkin on Capital Scandalia huomattavasti tasokkaampi draama.

Maissitee

Olen jo jonkin aikaa halunnut kokeilla korealaisen maissiteen valmistamista, ja kun tänään löysin Hakaniemen kiinalaisesta ruokakaupasta pussin teekäyttöön tarkoitettuja maissinjyviä, tuli oivallinen tilaisuus kokeilla.

Korealaisia maissiteen jyviä.

Oksusucha (옥수수차) eli maissitee on suosittu korealainen juoma. Nimestään huolimatta oksusucha ei sisällä teetä, vaan se valmistetaan keittämällä paahdettuja maissinjyviä runsaassa vedessä. Kun neste on muuttunut kullanruskeaksi ja saanut riittävästi makua jyvistä, se kaadetaan siivilän läpi kannuun. Oksusucha on valmista nautittavaksi joko heti tai myöhemmin, sillä mietoa, aavistuksen makeahkoa juomaa voi hörppiä kuumana, huoneenlämpöisenä tai vaikkapa kylmänä jääpalojen kera. Maissiteen hengenheimolaisiin kuuluu muun muassa boricha (보리차) eli ohratee.

Jyvät porisemassa kattilassa.

 

Kun avasin teepakkauksen, huomasin heti, että maissinjyvät tuoksuvat hämmentävän paljon poksautetulta popcornilta. Myös valmiissa juomassa erottuu selkeä popcornin haju ja maku. Maissitee eroaa niin paljon mustasta teestä, jota yleensä juon, että menee varmaankin jonkin aikaa totutella sen makuun. (Lisäksi popcornin juominen tuntuu jollain tavalla erittäin kummalliselta.) Ensimmäisen kokeilun perusteella täytyy kuitenkin todeta, ettei oksusucha ainakaan pahaa ole, jos ei nyt suoranaisesti hyvääkään. Teelusikallinen hunajaa sitä paitsi tekee sille ihmeitä.

Lasillinen valmista maissiteetä!

The Greatest Love

Gu Ae-jeong (Kong Hyo-jin, 공효진) on entinen tyttöbändin laulaja, nykyinen D-luokan tähti, joka koettaa raapia elannon itselleen, veljelleen, veljenpojalleen ja isälleen tekemällä vähäpätöisiä rooleja kaikissa niissä tv-ohjelmissa, joihin hänet suinkin huolitaan. Ae-jeongin tulevaisuudennäkymät eivät näytä erityisen valoisilta, sillä hänen maineensa on ryvettynyt menneissä skandaaleissa.

Ae-jeongin elämä saa uudenlaista (=romanttista) sisältöä, kun hän tutustuu kahteen täysin erilaiseen mieheen. Itsekeskeinen ja lapsellinen Dok Go-jin (Cha Seung-won, 차승원) on näyttelijä, jota koko kansakunta rakastaa. Turvallinen ja luotettava Yun Pil-ju (Yoon Kye-sang, 윤계상) on puolestaan hiukan nörtähtävä kiinalaisen lääketieteen lääkäri. Hänkin joutuu showbisneksen pyöritykseen lupauduttuaan mukaan Couple Making -realitysarjaan – jossa Ae-jeong on yksi rikasta poikamieslääkäriä tavoittelevista julkkisneitokaisista.

Vuonna 2011 ilmestynyt The Greatest Love tai Best Love (최고의 사랑) on 16-jaksoinen romanttinen komedia, joka kertoo julkkisten rakkauselämästä. Draama yllättää positiivisesti olemalla paitsi romanttinen myös hauska, toisin kuin monet muut saman genren korealaiset sarjat.

Draaman huumori sortuu välillä mauttomuuksien puolelle tai ampuu yli, mutta enimmäkseen sen sävy on nautittavalla tavalla absurdi. Erityisesti Dok Go-jinin ristiriitaista persoonaa on käsitelty herkullisen humoristisella tavalla. Toisaalta hän antaa itsestään leuhkan ja omahyväisen vaikutelman, mutta toisaalta herkkyys paistaa läpi. Hän muun muassa tutustuu Ae-jeongin 7-vuotiaaseen veljenpoikaan Gu Hyeong-Kyuhin (Yang Han-yol, 양한열), ja näiden kahden supersankarin (Superman ja Iron Man) välille muodostuu hellyttävä ystävyyssuhde.

Kepeästä ensivaikutelmastaan huolimatta draama käsittelee myös vakavampia aiheita, kuten julkisuuskuvan säilyttämistä ja tahriintumista. Olen saanut sellaisen käsityksen, että Etelä-Koreassa julkkikset joutuvat vahtimaan mainettaan paljon tarkemmin kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa. D-luokan julkkiksen kanssa seurustelu ja muut skandaalit ja ”skandaalit” voivat vahingoittaa rakastettujen julkimoiden mainetta vakavasti ja pysyvästi.

The Greatest Love on toimiva paketti, joka pysyy hyvin kasassa aivan loppumetreille saakka. Vaikka lopussa onkin jonkin verran rakenteellisia (mutta ei niinkään juonellisia) ratkaisuja, jotka heikentävät katsomisnautintoa, voin silti julistaa draaman yhdeksi suosikeistani tässä genressä. Aivan erityisesti nautin siitä, ettei sarjassa ole loputtomiin pitkitettyä angstia, pahansuopia kolmansia pyöriä eikä piinallisia anoppeja, joihin olen ehtinyt pahemman kerran kyllästyä. (Eräitä muita usein nähtyjä kliseitä kyllä löytyy.)

Sarjassa viljellään viittauksia sekä viihdemaailmaan että draaman käsikirjoittaneiden Hongin siskosten aikaisempiin tuotoksiin. Koska viittaukset voivat helposti jäädä katsojalta huomaamatta, suosittelen seuraamaan sarjan rinnalla maanmainion Dramabeans-blogin juonikuvauksia. Niiden avulla kokonaisuudesta saa paljon enemmän irti.

Lepää rauhassa, DramaCrazy

Aasialaisten draamojen aarreaitta DramaCrazy on yllättäen päättänyt lopettaa toimintansa. Käytännössä sivusto on jo suljettu. Päätös herättää haikeita tunteita – ja lievää paniikkia, sillä se tarkoittaa, että kdraamankatsomismahdollisuuteni ovat yhtäkkiä kutistuneet puoleen aikaisemmasta.

DramaCrazy ja GoodDrama ovat ne kaksi sivustoa, joilta olen tottunut päivittäisen kdraama-annokseni nauttimaan. Toisin kuin monilla muilla korealaisille draamoille omistautuneilla sivustoilla, näillä kahdella voi videoita katsoa myös Euroopasta ja ilman monimutkaisia kommervenkkejä. Koska kummankin sivuston videostreameissa on usein ollut kaikenlaista pientä teknistä häikkää, on ongelmatilanteissa voinut kätevästi siirtyä naapurin puolelle jatkamaan draaman tuijottamista. Enää tällaista mahdollisuutta ei ole.

Täytynee ryhtyä aktiivisesti tutkimaan, löytyisikö DramaCrazylle jostain kelvollista korvaajaa.

Hometown Legends

Hometown Legends tai Korean Ghost Stories (전설의고향) on vuonna 2008 ilmestynyt draamasarja, joka koostuu Joseon-dynastian ajalle sijoittuvista kummitusjutuista. Rakenteeltaan Hometown Legends muistuttaa ehkä eniten novelliantologiaa, sillä jokainen sen kahdeksasta jaksosta on oma, itsenäinen tarinansa. Jaksoja sitovat toisiinsa sarjan keskeiset teemat: yliluonnolliset olennot, traagiset ihmiskohtalot ja ihmisluonnon kaksijakoisuus. Joka tarinassa on oma näyttelijäkaartinsa, ja näyttelijöiden joukossa on paljon muista korealaisista televisiodraamoista tuttuja kasvoja.

Vaikka sarjan tarinat ovatkin kummitusjuttuja ja osa niistä paikoitellen melko karmivia, ei Hometown Legends kuitenkaan edusta erityisen hyytävää kauhua. Yksi jaksoista on puhtaan humoristinen ja parissa on dekkarin piirteitä.

Vaikka draamassa nähdään myös gumihoja ja jonkin sortin kuolemanjumalia tai viikatemiehiä, ovat väkivaltaisesti kuolleiden haamut  kuitenkin yleisimpiä sarjan yliluonnollisista olennoista. Kummittelu ja kostonhalu ovat yleensä seurausta siitä kammottavasta kohtelusta, jota aaveparka on vielä elossa ollessaan – tai kuollessaan – joutunut ihmisten käsissä kokemaan. Kenties juuri siitä johtuen sarjan kummajaiset ovat pääsääntöisesti pikemminkin surullisia kuin pelottavia hahmoja, ja heidän tekemänsä julmat teot tuntuvat oikeutetuilta.

Ymmärtääkseni tarinat eivät ole historialliselta ajalta periytyviä kertomuksia, mutta osa niistä on saanut vaikutteita vanhoista korelaisista kansantaruista. Lisäksi tarinat kuvaavat kiinnostavalla tavalla Joseon-dynastian aikaista yhteiskuntaa. Kummitusten sukupuoli- ja yhteiskuntaluokkajakauma esimerkiksi osoittaa, miten naiset ja muut yhteiskunnan vähäosaiset olivat alttiimpia joutumaan julmien henkirikosten uhreiksi.

Hometown Legendsin suurin ongelma on sen epätasaisuus. Osa tarinoista on hyvin kirjoitettuja ja toteutettuja kokonaisuuksia. Osa ei kuitenkaan pysy riittävän tiiviisti kasassa, vaan juoni hajoaa käsiin viimeisten viidentoista minuutin aikana. Joissain jaksoissa ihmisten pahuutta ja aaveiden kärsimyksiä on kuvattu niin alleviivatusti, että sävy alkaa tuntua saarnaavalta.

Oma suosikkini ”Young Lord Ogu” (viides jakso) muodostaa eheämmän ja harkitumman kokonaisuuden kuin muut tarinat. Se kertoo nuoresta miehestä, jolla on eksorsistin taitoja ja  kylästä, jonka vieressä olevassa vesistössä väijyy kostonhimoisia aaveita.

Myös ”Gumiho” (ensimmäinen jakso) teki minuun vaikutuksen. Se on karmiva tarina perheestä, jossa jokin on pahasti vialla. Gumiho on mukaansatempaava ja sen juoni hyvin suunniteltu, mutta lopussa ote herpaantuu.

”Loose Woman” (kahdeksas jakso) ansaitsee myös kunniamaininnan. Se on surullinen tarina vastavihitystä vaimosta, joka kaapataan Kiinaan. Vaikka nainen onnistuukin pakenemaan kaappaajilta, ei se pelasta häntä omiensa halveksunnalta. Loose Woman kertoo koskettavalla tavalla naisten asemasta Joseon-dynastian aikana, mutta sen loppu on vähän turhan fiilistelevä.

Gu Family Book

Gumiho on korealaiseen kansanperinteeseen kuuluva yliluonnollinen olento, yhdeksänhäntäinen kettu, joka voi ottaa ihmisen hahmon. Vaikka kansanperinteen mukaan gumihojen yleensä katsotaankin olevan pahantahtoisia naispuolisia olentoja, jotka saalistavat ihmisiä ja elävät näiden sydämillä tai maksoilla, ottavat korealaiset draamat usein melkoisesti vapauksia gumihojen kuvaamisessa.

Gu Family Book (구가의 서) on uunituore eteläkorealainen sarja, jonka viimeinen osa esitettiin televisiossa tämän viikon tiistaina. Sen gumiho-mytologia eroaa vahvasti perinteisestä, sillä sarjan päähenkilö Choi Kang-chi on gumihomiehen ja ihmisnaisen jälkeläinen ja itsekin miespuolinen, eikä hänessä juuri ole pahansuopaisuutta. Yhdeksää häntääkään ei tässä draamassa nähdä – itse asiassa ei ainoatakaan.

Gu Family Book on 24-jaksoinen ”fuusio-sageuk”, joka ajoittuu pääasiassa 1500-luvun lopulle. Se yhdistää fantasiaa historiaan ja paranormaalia romanssia melodraamaan. Kepeää huumoria ja romanttista söpöilyä esiintyy sarjan keskivaiheilla, mutta suuret teemat ovat pääosin enemmän tai vähemmän vakavamielisiä, eikä kaltaiseni herkistelijä voi sarjaa katsoessaan välttyä kyyneleiltä. Paikoitellen draama on aika väkivaltainen. Toisaalta moni on luonnehtinut sitä keskustelupalstoilla liian imeläksi.

Puoligumiho Kang-chia näyttelee Lee Seung-gi (이승기), jolle Gu Family Book ei ole ensimmäinen gumihoaiheinen draama. Hänet on aikaisemmin nähty gumihon poikaystävän roolissa maanmainiossa romanttisessa komediassa My Girlfriend is a Nine Tailed Fox (2010). Kun Kang-chi rakastuu ihmisnaiseen, Dam Yeo-wooliin (Bae Suzy, 배수지), hän haluaa itsekin tulla ihmiseksi. Dam Yeo-wool on mukavan sisukas ja aktiivinen naishahmo (historiallisesti ei siis ehkä kovin uskottava). Hän on kamppailulajien taitaja, joka kulkee ympäriinsä miesten vaatteissa, ja aluksi Kang-chi luuleekin häntä nuoreksi mieheksi.

Draamassa on monta todella mielenkiintoista sivuhahmoa, mutta valtavasta potentiaalista huolimatta sarja ei oikein jaksa keskittyä heidän vaiheisiinsa, ja useimmat heistä jäävät lopulta statisteiksi. Erityisen harmillista tämä on Park Chung-jon (Lee Yoo-bi, 이유비) kohdalla; nuoren naisen kasvutarina jää todella epätyydyttävällä tavalla puolitiehen. Myös draaman pääpahis, Jo Gwang-woong (Lee Sung-jae, 이성재), on kyllästyttävän mustavalkoinen.

Sarjan selvästi parasta antia on taustatarina, joka valottaa Kang-chin vanhempien vaiheita. Gumiho Gu Wol-ryeong (Choi Jin-hyuk, 최진혁) on hyvä luonnonhenki, vuoren suojelija. Hänen ja gibangista (eli ns. gisaeng-talosta) paenneen ihmisnaisen, Yun Seo-hwan (Lee Yeon-hee, 이연희), kielletty rakkaus johtaa isoihin ongelmiin, ja Wol-ryeong muuttuu demoniksi. Katkeransuloinen rakkaustarina on todella koskettava, ja seuraavan sukupolven rakkaussotkut jäävät kiistatta sen varjoon.

Vaikka draaman sisäinen logiikka ei aina toimi ihan parhaalla mahdollisella tavalla, ja vaikka sarja useiden muiden 24-jaksoisten draamojen tapaan kaipaisi tiivistystä, pidin siitä kuitenkin enimmäkseen melko paljon. Visuaalisesti Gu Family Book on oikein miellyttävää katsottavaa, sillä maagiset maisemat ja, köh, eräät näyttelijät hivelevät silmää. Valitettavasti draaman heikoin osuus on sen turhauttava ja moneen kertaan nähty loppu, joka lässäyttää tunnelman totaalisesti.

Dream of 400 Years

Vanhaa rakennusta ollaan remontoimassa uutta käyttötarkoitusta varten, kun umpeen sinetöidyn oviaukon takaa löytyy pieni huone ja huoneesta 400 vuotta vanha naisen muumio. Muumion kanssa tekemisissä oleville ihmisille alkaa tapahtua omituisia, jopa hengenvaarallisia asioita. Kaikkein eniten löytö vaikuttaa talon omistajaan Jo Hyeon-miniin (Ryu Tae-joon, 류태준) ja nuoreen lääketieteen professoriin Gang Hui-seoniin (Han Eun-jung, 한은정), joka saa vainajan tutkittavakseen. Molemmat alkavat nähdä kummallisia välähdyksiä menneisyydestä, ja Hui-seonin olkapäähän piirtyy vähä vähältä salaperäinen kukkatatuointi. Vähitellen päähenkilöille valkenee, että heidän kohtalonsa linkittyvät yhteen paitsi muumion myös toistensa kanssa.

Dream of 400 Years tai 400 Year Old Dream (사백년의 꿈) on vain kahden jakson mittainen minisarja vuodelta 2011. Vuosisatoja kestävästä rakkaudesta – ja kostonhalusta – kertova draama yhdistää niin romantiikkaa, fantasiaa, dekkaria kuin kauhuakin.

Neljänsadan vuoden uni on draama, josta jäi melko ristiriitaiset tuntemukset. Toisaalta pidin paljon tarinasta, joka on aivan erilainen kuin missään toistaiseksi näkemässäni korealaisessa draamassa. Sarjan lyhyyden ja tiiviyden ansiosta juoni pysyy hyvin kasassa, eikä rönsyile tarpeettomasti kaikkiin ilmansuuntiin. Sarjan toteutus tuntui joiltain osin viimeisen päälle mietityltä, mutta toisilta osin taas kömpelöltä ja epäuskottavalta. Aivan erityisen häiritsevää oli se, miten epätieteellisesti ja epäpätevästi tutkijat kohtelivat muumiota ensimmäisessä jaksossa. Se nosti karvat niin pahasti pystyyn, etten kyennyt heittäytymään tunnelmaan mukaan sellaisella intensiteetillä kuin olisi pitänyt. Jostain syystä sarja myös näytti ja tuntui ilmestymisvuottaan huomattavasti vanhemmalta.

Leiri 14 – Pako Pohjois-Koreasta

Leiri 14 – Pako Pohjois-Koreasta (2012) on tärkeä kirja. Se valottaa Pohjois-Korean järkyttävää ihmisoikeustilannetta, joka usein unohtuu tai jää ydinasekeskustelun jalkoihin. Kirjan on kirjoittanut yhdysvaltalainen toimittaja Blaine Harden, ja se pohjautuu vankileiriltä paenneen Shin Dong-hyukin (신동혁) muisteluihin. Kattavamman näkökulman saamiseksi Harden on hyödyntänyt kirjassaan myös muiden pohjoiskorealaisten loikkareiden kertomuksia.

Olen aikaisemmin lukenut Barbara Demickin Suljetun maan (2011), joka kertoo kuudesta pohjoiskorealaisesta loikkarista. Suljetun maan keskeiset henkilöt ovat enemmän tai vähemmän ”tavallisia” pohjoiskorealaisia, ja siksi vankileirillä syntyneen ja kasvaneen Shinin tarina täydentää hyvin Demickin kirjan antamaa kuvaa Pohjois-Korean ihmisoikeusrikkomuksista.

Shin Dong-hyuk syntyi vuonna 1982 pohjoiskorealaisella vankileirillä. Kirja kuvaa hänen elämäänsä leirillä, olosuhteita, jotka johtivat päätökseen paosta, itse pakomatkaa ja lopulta Shinin elämää Kiinassa, Etelä-Koreassa ja Yhdysvalloissa.

Vaikka tavallistenkin pohjoiskorealaisten elämä on vaikeaa, on tilanne vankileireillä monin verroin pahempi. Vankeja pidetään nälässä, hakataan, kidutetaan, raiskataan ja käytetään halpana työvoimana hiilikaivoksissa, vaatetehtaissa ja muussa fyysisesti raskaassa tai vaarallisessa työssä. Vangit eivät saa edes valita itse puolisoaan. Pakoa yrittäneet tapetaan, ja heidän sukulaisilleen käy huonosti. Vangit kuolevat aliravitsemukseen, raskaaseen työhön, pahoinpitelyihin tai suoranaisiin murhiin. Kirjassa kerrotaan muun muassa Shinin luokkatoverista, kuusivuotiaasta tytöstä, jonka opettaja hakkasi karttakepillä hengiltä muutaman varastetun maissinjyvän tähden.

Kaikesta tästä huolimatta leiri oli Shinin koko maailma, eikä hän osannut haaveilla paremmasta – eihän hän tiennyt, että mitään muuta on ylipäätään olemassakaan. Jopa Kim Il-sungin ja Kim Jong-ilin ja Kim Jong-unin nimet olivat hänelle tuntemattomia, vaikka muualla Pohjois-Koreassa hallitsijat ovat lähes jumalankaltaisessa asemassa ja heidän patsaitaan ja kuviaan on joka puolella.

Shin alkoi kyseenalaistaa elämäänsä leirillä vasta sen jälkeen, kun hän vuonna 2004 tutustui työpaikallaan Park Yong Chuliin, mieheen, joka kertoi hänelle vaiheistaan ennen vankileirille tuloa. Shinille paon tärkein motiivi ei kuitenkaan ollut unelma vapaudesta, vaan ruoasta.

Tammikuussa 2005 miehet yrittivät pakoa yhdessä, mutta vain Shin selvisi hengissä sähköaidan yli. Hänen pakomatkansa jatkui halki Pohjois-Korean kohti Kiinaa. Rajanylitys onnistui lahjomalla rajavartijat.

Vasta paljon myöhemmin Shin alkoi tuntea tunnontuskia ja ahdistusta leirillä tekemistään pahoista teoista. 13-vuotiaana hän oli ilmiantanut äitinsä ja veljensä, jotka suunnittelivat pakoa, ja nämä oli tapettu sen vuoksi. Vuosikausia Shin oli ajatellut toimineensa kuten pitääkin, sillä vankileirillä hänet oli aivopesty ajattelemaan, että muiden rikkomuksista kieliminen on ainoa oikea tapa toimia.

Leiri 14 on hätkähdyttävä ja ahdistava kirja, joka osoittaa, millaista julmuutta ihmiset voivat tehdä toisilleen. Toisaalta se myös näyttää, miten sanoinkuvaamattomissakin oloissa toisen ihmisen tuki ja välittäminen voivat herättää kaltoinkohdellussa henkilössä toivon kipinän ja muuttaa tämän maailmankuvan täydellisesti.

Delightful Girl Chun-hyang

Delightful Girl Chun-hyang eli Sassy Girl Chun-hyang (쾌걸 춘향) on romanttinen komedia vuodelta 2005. Jaksoja sarjassa on 17.

Draaman pohjana on vanha korealainen kansantarina Chunhyangjeon. Vaikka nykyaikaan ajoittuva Delightful Girl Chun-hyang ei luonnollisesti voikaan olla identtinen kopio alkuperäisestä, se pyrkii kuitenkin seuraamaan keskeisiä teemoja varsin uskollisesti. Lisäksi sarjan jaksojen lopussa nähdään lyhyitä, humoristiseen muotoon puettuja katkelmia Joseon-dynastian aikaisesta tarinasta.

Kaksi toisiaan inhoavaa lukiolaista, köyhän kabareelaulajan itsenäinen ja sisukas tytär Seong Chun-hyang  (Han Chae-young, 한채영) ja poliisipäällikön rämäpäinen ja vaikeuksille altis poika Lee Mong-ryong (Jae Hee, 재희), joutuvat olosuhteiden oikusta naimisiin muutaman päivän tuttavuuden jälkeen. Vaikka heidän välillään lentelee lähinnä solvauksia, on alusta alkaen selvää, että kiukkuiset kipinät tulevat ennemmin tai myöhemmin muuttumaan rakkauden sähikäisiksi.

Ihmissuhdesoppaan sotkeutuu myös Byeon Hak-do (Uhm Tae-woong, 엄태웅) eli ajeossi (아저씨), kuten Chun-hyang häntä kutsuu. Hän on draamoja tuottavan firman pomo, joka fiksoituu pelottavalla tavalla lukiolaistyttö Chun-hyangiin ja tekee kaikkensa saadakseen tämän omakseen.

Hieman yllättäen huomasin pitäväni kaikista hahmoista eniten Mong-ryongin isästä, jota näyttelee Ahn Seok-hwan (안석환). Alussa hänet kuvataan melkoisena hirviönä, mutta myöhemmin hän osoittautuu todella sympaattiseksi mieheksi. Erityisesti hänen ja hänen miniänsä Chun-hyangin välinen suhde on hyvin suloinen.

Delightful Girl Chun-hyang on kaikilta puolin katsottuna varsin kliseinen tarina, josta löytyy niin kieroilevia kolmansia pyöriä, jaloja idiootteja kuin ilkeitä anoppejakin. En silti syyttäisi draamaa itseään kliseistä, vaan niitä muita, myöhemmin ilmestyneitä sarjoja, jotka ovat kulkeneet samoja polkuja pitkin. Jos olisin nähnyt Delightful Girl Chun-hyangin ennen lukemattomia uudempia romanttisia komedioita, olisin vaikuttunut siitä varmasti paljon enemmän.

Korealaisille romanttisille komedioille näyttää olevan tyypillistä, että alun jälkeen huumori unohtuu tai ainakin merkittävästi vähenee, ja synkemmät sävyt valtaavat tilaa. Tämäntyyppistä kehitystä on nähtävissä myös Delightful Girl Chun-hyangissa sarjan keskivaiheilla, mutta loppua kohden sarja onneksi ryhdistäytyy jälleen. Hauskimpia olivat parodiset viittaukset muihin draamoihin, joista tunnistin Full Housen ja Winter Sonatan. Taatusti viittauksia oli muitakin.

Delightful Girl Chun-hyangia voisi luonnehtia perushyväksi romanttiseksi komediaksi. Chun-hyang ja Mong-ryong ovat todella sööttejä yhdessä, ja heidän välisensä kemia toimii mahtavasti. Vaikka draama vie pariskunnan välillä hyvinkin etäälle toisistaan, on loppuratkaisu silti ennakoitavissa.

Winter Sonata

Winter Sonata (겨울 연가) on korealainen klassikko vuodelta 2002. Melodraama saavutti 2000-luvun alussa valtavan suosion Japanissa ja muualla Aasiassa, etenkin keski-ikäisten naisten keskuudessa, ja oli siten keskeisessä roolissa hallyun (한류) eli ”korealaisen aallon” leviämisessä. Aivan erityiseen maineeseen kipusi kahta miespääosaa näytellyt Bae Yong-joon (배용준). Kyseessä on siis draama, jota korealaisten sarjojen harrastaja ei yksinkertaisesti voi loputtomiin vältellä, vaikka juonikuvauksen perusteella odotettavissa onkin rypäs genren kuluneimpia kliseitä.

Winter Sonata on ennen kaikkea tarina rakkaudesta. Kaksi nuorta, Jeong Yu-jin (Choi Ji-woo, 최지우) ja Kang Jun-sang, rakastuvat lukiossa toisiinsa. Poika, Jun-sang, on juuri saanut selville, että Yu-jin onkin hänen sisarpuolensa, kun hän jää auton alle, kuolee ja vie salaisuuden mukanaan hautaan. Kymmenen vuotta myöhemmin avioliittoa pitkäaikaisen poikaystävänsä kanssa suunnitteleva Yu-jin kohtaa nuoruudenrakastettunsa kaksoisolennon Lee Min-hyeongin, ja hänen elämänsä menee sirpaleiksi. Seurauksena on kolmio- ja neliödraamaa, loputtomasti kyyneleitä, osoittelevaa symboliikkaa ja runsaasti makjang-juonenkäänteitä.

En voi sanoa, että olisin nauttinut sarjan katsomisesta kovin suuresti, vaikka sillä toki on hyviäkin puolia, kuten taitavat näyttelijät. Valitettavasti huonot puolet jyräsivät hyvät alleen, ja mielestäni sarja oli ahdistava pikemmin kuin koskettava.

Yksitoista vuotta on kenties lyhyt aika, mutta Winter Sonatassa on paljon muutakin vanhanaikaista kuin päähenkilöiden vaatteet ja kampaukset. Draama kertoo selvästi vanhakantaisemmasta ja konservatiivisemmasta maailmasta kuin viime vuosina ilmestyneet korealaiset sarjat. Erityisen selvästi tämä näkyy naisen aseman kuvauksessa. Sarjan kuvaama naisen ihannetyyppi vaikuttaa olevan passiivinen, alistuva, avioelämälle omistautunut ja yhteisen hyvän aina oman etunsa edelle asettava. Yu-jinin ja hänen poikaystävänsä Kim Sang-hyeokin (Park Yong-ha, 박용하) suhde tuntuu epäterveeltä, vaikka en ole varma ovatko sarjan tekijät ajatelleet sen sellaiseksi. Yu-jin on omistushaluisen Sam-hyeokin, tämän vanhempien ja oman äitinsä sekä ystäviensä kontrolloima, eikä ketään tunnu kiinnostavan onko hän onnellinen vai ei.

Lisäksi kaksikymmenjaksoinen draama etenee tuskastuttavan hitaasti, ja ihan liikaa aikaa haaskataan huokailuun, kaukaisuuteen tuijottamiseen ja itkemiseen. Monille korealaisille sarjoille tavalliseen tapaan lähes kaikki ongelmat kumpuavat siitä, etteivät keskeiset henkilöt kahdessa eri sukupolvessa voi puhua toisilleen hankalista asioista, vaan päinvastoin pyrkivät tarkoituksella niitä salailemaan. Lopputuloksena pikkujututkin paisuvat uskomattomiin mittasuhteisiin.

Historiallisia sarjoja katsoessa ajallista etäisyyttä tapahtumiin, sukupuolirooleihin ja yhteiskuntaluokkiin on riittävän paljon, jotta niihin voi suhtautua jossain määrin neutraalisti ja objektiivisesti. Winter Sonata tulee liian lähelle, ja siksi se aiheuttaa niin ristiriitaisia tuntemuksia. Silti en kadu sitä, että purin hammasta yhteen ja sinnittelin draaman loppuun asti. Ja aivan varmasti tulen tulevaisuudessa katsomaan muitakin vanhoja klassikkoja.

Vampire Prosecutor 2

Vuonna 2012 ilmestynyt Vampire Prosecutor 2 (뱀파이어 검사 2) on toteutettu aika lailla samassa hengessä kuin saman sarjan ensimmäinen tuontantokausi, Vampire Prosecutor (josta kirjoittamani arvio löytyy täältä). Syyttäjä Min Tae-yeon (Yeon Jeong-Hun, 연정훈) selvittää edelleen henkirikoksia yhdessä kollegoittensa kanssa, salaisia vampyyrinkykyjään hyödyntäen.

Tae-yeonin lisäksi edelliseltä kaudelta tuttuja kasvoja ovat  syyttäjä Yoo Jung-in (Lee Young-ah, 이영아), rikosetsivä Hwang Soon-bum (Lee Won-jong, 이원종) ja harjoittelija Choi Dong-man (Kim Joo-young, 김주영). Näiden lisäksi tiimiin on saatu uusi jäsen; aikaisemmalla tuotantokaudella vain pienessä sivuroolissa ollut kuolemansyyntutkija on korvattu uudella, juonen kannalta huomattavasti keskeisemmällä tohtori Jo Jung-Hyunilla (Lee Kyoung-young, 이경영).

Yllämainittujen hahmojen lisäksi keskeiseen rooliin nousee antagonisti, salaperäinen punasilmäinen vampyyri, jota näyttelee Kwon Hyun-sang (권현상). Sen lisäksi, että hän leikkii kissaa ja hiirtä Tae-yeonin kanssa, paljastetaan hänen hahmonsa kautta katsojalle kiinnostavia pilkahduksia vampyyrien historiasta.

Vampire Prosecutor 2 on väkivaltaisempi ja tummasävyisempi kuin edeltäjänsä. Toisaalta synkkä tunnelma unohtuu usein, sillä 11 jakson joukkoon mahtuu myös keveitä, jopa humoristisia osioita – omaan makuuni niitä olisi voinut olla vielä enemmänkin. Yhden jakson mittaisia rikosselvittelyitä nähdään tällä kaudella vähemmän kuin aikaisemmin ja varsinaista pääjuonta enemmän. Näiden käsittely ei kuitenkaan aina pysy aivan tasapainossa. Kuten aikaisemmallakin tuotantokaudella, sarjan juoni on paikoin hankalasti hahmotettava.

Loppu jättää enemmän avoimia kysymyksiä kuin tarjoaa vastauksia, ja olisikin suuri vääryys, jos kolmatta tuotantokautta ei jostain syystä tehtäisi.

Memoirs of a Korean Queen

Ilmeisesti tulen kirjoittamaan tähän blogiin paitsi draamoista myös kirjoista. Luin nimittäin niin kiinnostavan korealaisen kirjan, että olisi häpeä jättää se mainitsematta.

Memoirs of a Korean Queen on lady Hongin eli lady Hyegyeongin (1735–1815) muistelmiin pohjautuva teos, jossa hän kertoo elämästään kruununprinssin puolisona ja tulevan kuninkaan äitinä 1700-luvun Koreassa, Joseon-dynastian aikaan. Memoirs of a Korean Queen sisältää muistelmien kolme ensimmäistä lukua, jotka keskittyvät ensisijaisesti Lady Hongin aviomiehen kruununprinssi Sadon (1735–1762) lyhyeksi jääneen ja traagisen elämän kuvaukseen.

Kun lady Hong kirjoitti muistelmansa 1700- ja 1800-luvun taitteessa, oli kirjoittamiseen tärkeä syy: hän halusi pojanpoikansa kuningas Sunjon tietävän totuuden prinssi Sadon kuolemaan johtaneista tapahtumista, joista liikkui paljon väärää tietoa ja juoruja. Monet muun muassa uskoivat, että Sadon surman taustalla vaikuttivat poliittiset syyt. 

Lady Hong oli vahvasti sitä mieltä, että kruununprinssi kärsi jo lapsuudessa alkaneista ja ajan kuluessa yhä vakavammaksi käyneistä mielenterveysongelmista, jotka osittain juonsivat juurensa Sadon ja tämän isän kuningas Yeongjon huonosta suhteesta. Lady Hong kuvailee, kuinka kuningas Yeongjolla oli lastensa joukossa selviä suosikkeja – ja niitä, joita kohtaan hänellä oli vain negatiivisia tunteita. Prinssi Sadosta hän piti kaikkein vähiten ja kohteli tätä pienestä pitäen kylmästi ja vihamielisesti ja nolasi tämän usein muiden edessä. Koska kuningas oli loukkaamaton, ei kukaan voinut arvostella ääneen hänen käytöstään.

Kruununprinssi yritti voittaa isänsä rakkauden, muttei onnistunut siinä. Hän alkoi pelätä kuningasta silmittömästi ja kärsiä erilaisista, vuosi vuodelta pahenevista käytöshäiriöistä. Koska Sado hyytyi aina isänsä seurassa täydellisesti, kuningas päätteli, ettei poika kunnioittanut tätä kuten vanhempia tulee kunnioittaa. Seurauksena oli alati paheneva noidankehä.

Kun prinssi Sadon sairaus paheni, hän alkoi purkaa negatiivisia tunteitaan ja ahdistustaan ympärillään oleviin ihmisiin. Sado käytti hovinaisia ja mahdollisesti myös sisartaan seksuaalisesti hyväksi sekä tappoi raivopäissään lukemattomia eunukkeja ja muita lähellään eläviä. Hänellä oli omituisia pakkomielteitä pukeutumisen suhteen, ja viimeisinä elinvuosinaan hän näki ihmisiä, joita kukaan muu ei voinut havaita.

Kruununprinssinä Sado oli niin korkealla Joseonin hierarkiassa, ettei juuri kenelläkään ollut mahdollisuutta puuttua hänen tekoihinsa. Kaikki alistuivat ja toivoivat selviävänsä hengissä. Kesällä 1762 tilanne oli kuitenkin käynyt niin pahaksi, että Sadon äiti Jeong-bin eli lady Seonhui menetti toivonsa ja pyysi kuningas Yeongjoa ottamaan poikansa hengiltä. Kuningas sulki Sadon riisiarkkuun, jonne tämä reilua viikkoa myöhemmin menehtyi.

On hirvittävän surullista lukea prinssi Sadon ja kuningas Yeongjon ristiriidoista ja helppo uskoa lady Hongin tulkinta siitä, että isän ja pojan vaikea suhde lietsoi Sadon pahaa oloa ja tämän sairautta. Toisaalta näin jälkikäteen on mahdotonta tietää, millä tavalla tasapainoisempi perhe-elämä olisi vaikuttanut prinssi Sadoon ja olisiko tauti puhjennut siitä huolimatta.

Lady Hongin muistelmat ovat arvokas historiallinen dokumentti Korean kuninkaallisten elämästä ja erityisesti kruununprinssi Sadon kuolemaan johtaneista tapahtumista, joista ei ole saatavilla virallisia tietoja. Prinssin kuolemaa koskevat merkinnät poistettiin kuninkaallisen sihteeristön päiväkirjasta Sadon ja lady Hongin pojan kuningas Jeongjon määräyksestä. Muistelmat tarjoavat myös harvinaista naisnäkökulmaa Joseon-dynastian ajalta.

Vampire Prosecutor

Koska olin utelias näkemään millaisesta puusta korealaiset vampyyrit on veistetty, päädyin katsomaan 12-jaksoisen, vuonna 2011 ilmestyneen sarjan Vampire Prosecutor (뱀파이어 검사). Osoittautui, että sarja keskittyy enemmän henkirikosten selvittelyyn ja oikeudenkäynteihin kuin vampyyreihin, mutta onneksi viimeksi mainituillakin on tarinassa varteenotettava rooli.

Min Tae-yeon (Yeon Jeong-Hun, 연정훈) on nelihenkiseen murhia tutkivaan tiimiin kuuluva syyttäjä. Hänen kollegansa ovat syyttäjä Yoo Jung-in (Lee Young-ah, 이영아), rikosetsivä Hwang Soon-bum (Lee Won-jong, 이원종) ja harjoittelija Choi Dong-man (Kim Joo-young, 김주영). Heistä ainoastaan Soon-bum tietää, että Tae-yeon on vampyyri.

Tae-yeon ei tunnu kovin merkittävästi eroavan tavallisista ihmisistä. Hän elää verellä (mutta ei ime sitä ihmisistä, vaan juo baarissa viinilasista), on fyysisesti voimakas ja lisäksi hänellä on eräitä yliluonnollisia kykyjä, joiden aktivoituminen saa hänen kulmahampaansa kasvamaan ja silmät muuttumaan sinisiksi. Mies hyötyy selvästi vampyyritaustastaan syyttäjän työssään, sillä se tarjoaa oivallisia apukeinoja kuolinsyiden selvittelyyn. Kun hän hörppää koeputkesta kuolleelta otettua verta, hän näkee lyhyen välähdyksen uhrin viimeisistä hetkistä.

Vampire Prosecutor on eniten amerikkalaiselta tuntuva korealainen sarja, jonka olen tähän mennessä nähnyt. Siitä tulee mieleen mm. CSI, Dexter ja X-Files. Sarja on nopeatahtinen, ja (lähes) jokaisessa jaksossa selvitellään uutta, itsenäistä murhatapausta. Varsinaista tarinaa, joka keskittyy Min Tae-yeonin seitsemän vuotta aikaisemmin kuolleeseen sisareen ja kaupungissa riehuvaan mustahuppuiseen vampyyriin, keritään auki huomattavasti verkkaisemmin. Loppua kohti taustatarina alkaa vallata yhtä enemmän ruutuaikaa, mikä on mielestäni hyvä asia.

Olen ihastunut siihen, kuinka korealaiset sarjat yleensä ovat jatkuvajuonisia ja muistuttavat  rakenteeltaan romaania tai superpitkää elokuvaa. Vampire Prosecutorin pätkittäisempi rakenne ei siis ollut minulle kovin mieluisa yllätys, vaikka sarjan edetessä osoittautuikin, että monet jaksot ovat oikein kiinnostavia ja toimivia.

Kokonaisuudessaan Vampire Prosecutor on mainio ja visuaalisesti miellyttävä sarja, joka sopii erityisesti rikospaikkatutkimuksesta kiinnostuneille. Yliluonnollisten olioiden ystäville suosittelisin ennemmin vaikkapa My Girlfriend is a Gumihoa tai Arang and the Magistratea.
Välillä oli vaikea pysyä kärryillä kaikissa juonenkäänteissä, mutta se luultavasti johtui ainakin osittain puutteellisista tai nopeasti vaihtuvista käännöksistä. Erityiskiitokset ansaitsee sarjan loppu, jossa yllätyksiä piisaa ja irralliset langanpäät on saatu solmittua taitavasti yhteen.

Min Tae-yeonin ja kumppaneiden tutkimukset eivät pääty sarjan viimeiseen osaan, vaan tarina jatkuu vuonna 2012 ilmestyneessä Vampire Prosecutor 2:ssa. Näyttää siltä, että kolmaskin tuotantokausi on tulossa.

Wedding Dress

Wedding Dress (웨딩드레스) on vuonna 2010 ilmestynyt eteläkorealainen elokuva. Se kertoo syöpää sairastavasta yksihuoltajaäidistä Seo Go-unista (Song Yoon-a, 송윤아) ja tämän 9-vuotiaasta tyttärestä Jang So-rasta (Kim Hyang-gi, 김향기).

Ennen sairastumistaan Seo Go-un ei ole ollut kovin omistautunut äiti, mutta diagnoosi muuttaa hänet, ja hän haluaa omistaa viimeiset hetket tyttärelleen. Elokuvan nimi, morsiuspuku, ei liity häihin, vaan Go-unin ammattiin. Nainen suunnittelee työkseen hääpukuja, ja koettaa ehtiä tehdä sellaisen tyttärelleen ennen kuolemaansa.

So-ra puolestaan on pikkuvanha ja ikäisekseen itsenäinen tyttö, joka ei oikein osaa suhtautua äidin hellyydenosoituksiin. Kun hän saa tietää äidin olevan kuolemaisillaan, alkaa hän salaa täyttää tämän toiveita, vaikka ne ovat hänelle itselleen vaikeita ja epämiellyttäviä. Vaikka So-ran toiminta tilanteessa onkin varsin yleismaailmallista, tulee mieleen, että sen taustalla on Koreassa edelleen vahvasti vaikuttavien kunfutselaisten arvojen mukainen vanhempien kunnioitus.

Wedding Dress on samaan aikaan hauska ja surullinen elokuva, ja alun perusteella sitä voisi luulla komediaksi. Huumori ei onneksi katoa kokonaan senkään jälkeen, kun yleistunnelma käy surulliseksi. Vuoron perään saa itkeä ja nauraa. Sinänsä elokuvassa ei tapahdu kovin paljon mitään konkreettista, mutta tunnetasolla sitäkin enemmän. Paikoitellen elokuva tuntuu kuitenkin etenevän liian hitaasti.

Vuonna 2000 syntynyt näyttelijätär Kim Hyang-gi tekee vaikutuksen taidoillaan ja eläytymiskyvyllään; hän näyttelee ikäisekseen älyttömän hyvin. Olen nähnyt hänet aiemmin Herossa ja Werewolf Boyssa, ja joka kerta olen vaikuttunut hänen suorituksestaan.

The King of Dramas

The King of Dramas (드라마의 제왕) on vuoden 2012 lopulla ja vuoden 2013 alussa ilmestynyt draamasarja, joka kurkistaa eteläkorealaisen draamabisneksen kulissien taakse. Se paljastaa humoristisessa hengessä kieroilut, lahjonnan, selkäänpuukottamisen, hyvä veli -verkostot ja muut moraalittomuudet draamojen teon taustalla. Sarja leikittelee K-draamojen suosituimmilla kliseillä ja nauraa avoimesti alan oikuille, kuten katsojalukujen (= rahan) palvonnalle ja suosittujen sarjojen kesken tuotantokauden tehdyille pidennyksille.

Sarjan nimihenkilö, ”Draamojen kuningas”, on Anthony Kim (Kim Myung-min, 김명민), draamasarjoja tekevän tuotantoyhtiön pomo. Hän on työssään erittäin pätevä, mutta kovaksikeitetty, kunnianhimoinen, rahaa ja mainetta rakastava paskiainen, joka peittää todelliset tunteensa itseltään ja muilta. Kun hän päätyy olosuhteiden pakosta työstämään 1930-luvulle ajoittuvaa historiallista draamaa yhdessä nuoren idealistisen käsikirjoittajan Lee Go-eunin (Jung Ryeo-won, 정려원) kanssa, iskeytyvät persoonallisuudet vastakkain niin että kipinät sinkoilevat.

Jos draamasarjojen aikaansaaminen on oikeasti edes puoliksi niin vaikeaa kuin King of Dramas’ssa, on suuri ihme, että yhtäkään on ikinä onnistuttu julkaisemaan. Anthony Kimin draamahanke kohtaa jos jonkinlaisia ongelmia ja jopa suoranaista sabotaasia kilpailevan tuotantoyhtiön puolelta. Ennen kuin sarjan kuvaaminen voidaan aloittaa, on selvittävä rahoituksen ja kanavapaikan hankinnasta, plagiointisyytöksistä, kiukuttelevista ja skandaaleja aiheuttavista näyttelijöistä sekä budjetista lipsuvasta ohjaajasta. Kun kuvaamaan viimein päästään, on käsikirjoittajan oltava valmis muokkaamaan käsikirjoitusta milloin vain uusiksi – esimerkiksi silloin, kun näyttelijät kieltäytyvät näyttelemästä jotakin kohtausta tai kun tarjolla on rahakas tuotesijoittelusopimus.

Vaikka hankaluudet hitsaavatkin tuotantoyhtiön eripuraisia työntekijöitä koko ajan tiiviimmin ja tiiviimmin yhteen, alkavat toinen toistaan seuraavat vastoinkäymiset vähitellen puuduttaa. Kun sarjan puolivälissä jengi ei ole saanut vielä ensimmäistäkään kohtausta kuvattua, meinaa usko jo loppua kesken.

King of Dramas ei ole erinomainen sarja, mutta ei se ole huonokaan. Sen toiset osa-alueet toimivat toisia paremmin. Mielestäni sarjan kiinnostavinta antia ei ole sen kertoma tarina, vaan mahdollisuus kurkkia draamanteon kulissien taakse. Vaikka näkymät ovatkin kovasti liioitettuja ja kärjistettyjä, piilee niissä sittenkin jonkinlainen totuuden siemen. Myös draamamaailmaa parodioiva ote miellyttää minua, ja onnistuessaan kliseillä leikittely on hillittömän hauskaa. Tosin sarjaan, joka repii pääosan huumoristaan genren kliseistä, on hieman vaikea suhtautua sen jälkeen, kun se itse alkaa kompastella niihin. Rakenteellisesti sarja ei toimi kovin hyvin, ja sen tyylilaji tuntuu muuttuvan sattumanvaraisesti useampaan otteeseen.

Olen melko varma siitä, että olisin saanut draamasta enemmän irti, jos olisin nähnyt enemmän korealaisia draamasarjoja ja elokuvia. Nyt moni viittaus jäi varmasti huomaamatta ja vitsi ymmärtämättä. Tästä syystä en voikaan suositella sarjaa K-draaman vasta-alkajille, mutta pidempään eteläkorealaisen viihteen parissa viihtyneille kyllä. Puutteistaan huolimatta King of Dramas on mielenkiintoinen ja osittain omaperäinenkin sarja, joka jokaisen K-draaman ystävän kannattaa ennemmin tai myöhemmin katsoa.

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

Gaksital eli Bridal Mask

Vuonna 2012 ilmestynyt eteläkorealainen draamasarja Gaksital (각시탈) eli Bridal Mask käsittelee japanilaismiehityksen aikaa. Eletään 1930-lukua. Korealaiset kärsivät vakavista ihmisoikeusloukkauksista valloittajien käsissä. Japani pyrkii tukahduttamaan maan oman kulttuurin ja kielen olemattomiin, väkivallan uhka leijuu alati ilmassa. Korealaisnaisia ja -tyttöjä houkutellaan perusteettomin lupauksin erilaisiin työtehtäviin, mutta he päätyvät seksiorjuuteen japanilaisen sotaväen lohtunaisiksi. Nuoret miehet raahataan sotimaan Japanin puolesta; he ovat helposti uhrattavaa tykinruokaa. Turvatakseen oman ja perheensä selviytymisen tai menestyksen osa korealaisista kieltää juurensa ja toimii tiiviissä yhteistyössä valloittajien kanssa.

Pinnan alla kytee. Sorrettu kansa haaveilee paremmasta tulevaisuudesta. Vapaustaistelijat kamppailevat päästäkseen japanilaisten ikeestä. He eivät tiedä, että miehityksen päättymiseen on vielä vuosia.

Sarjan päähenkilö Lee Kang-to (Joo Won, 주원) on maanmiestensä syvästi vihaama korealaisnuorukainen, joka elättääkseen perheensä on pettänyt oman kansansa ja työskentelee japanilaispoliisin palveluksessa. Hän on täysin omistautunut morsiusnaamiolla kasvonsa peittävän vapaustaistelijan Gaksitalin kiinni ottamiselle, kunnes saa selville, että mies onkin hänen veljensä. Tästä alkaa Kang-ton taival kohti muutosta.

Kang-to on kiinnostava ja monitahoinen päähenkilö, jonka persoonallisuudessa on runsaasti harmaan eri sävyjä. Hänen kehityskertomuksensa kietoutuu jännittävällä ja onnistuneella tavalla yhteen hänen läheisimmän ystävänsä, japanilaisen opettajan Kimura Shunjin (Park Ki-woong, 박기웅) vaiheiden kanssa. Naispäähenkilöitä ovat sirkuksessa työskentelevä Mok Dan (Jin Se-yeon, 진세연) ja korealaisen taustansa kätkevä Ueno Rie (Han Chae-ah, 한채아), joista jälkimmäisen hahmo osoittautuu erityisen kiinnostavaksi. 

Gaksital on tarina ystävyydestä, vihasta ja kostosta. Se on tarina oman identiteetin löytämisestä – ja hukkaamisesta. Yhtenä lankana on rakkaustarina, mutta se ei nouse kaiken keskiöön. Synkkäsävyinen sarja on hyvin toiminnallinen, mutta henkilöhahmojen kehitys ja hahmojen väliset suhteet eivät jää taistelukohtausten varjoon. Runsaan väkivallan ja kidutuskohtausten vuoksi en suosittelisi Gaksitalia kovin herkille katsojille.

Gaksital on suurelta osin erittäin onnistunut sarja. Se on vahvatunnelmainen, jännittävä ja koskettava, eikä kaihda historiallisesti vaikeitakaan aiheita. Juoni vetää hyvin eikä ole ennalta-arvattava, kuten monissa muissa korealaisissa draamoissa.  Koska en ole aikaisemmin nähnyt muita japanilaismiehityksen aikaan ajoittuvia draamoja, pidän Gaksitalista myös siksi, että se herättää aikakauden henkiin. Täydellinen sarja Gaksital ei kuitenkaan ole. Monet yksityiskohdat tuntuvat epäuskottavilta, eikä 1930-luvun kuvaus aina vakuuta. Esimerkiksi Mok Danin vaatteet näyttävät hämmästyttävän usein aivan 2000-lukulaisilta.