Koska olin utelias näkemään millaisesta puusta korealaiset vampyyrit on veistetty, päädyin katsomaan 12-jaksoisen, vuonna 2011 ilmestyneen sarjan Vampire Prosecutor (뱀파이어 검사). Osoittautui, että sarja keskittyy enemmän henkirikosten selvittelyyn ja oikeudenkäynteihin kuin vampyyreihin, mutta onneksi viimeksi mainituillakin on tarinassa varteenotettava rooli.
Min Tae-yeon (Yeon Jeong-Hun, 연정훈) on nelihenkiseen murhia tutkivaan tiimiin kuuluva syyttäjä. Hänen kollegansa ovat syyttäjä Yoo Jung-in (Lee Young-ah, 이영아), rikosetsivä Hwang Soon-bum (Lee Won-jong, 이원종) ja harjoittelija Choi Dong-man (Kim Joo-young, 김주영). Heistä ainoastaan Soon-bum tietää, että Tae-yeon on vampyyri.
Tae-yeon ei tunnu kovin merkittävästi eroavan tavallisista ihmisistä. Hän elää verellä (mutta ei ime sitä ihmisistä, vaan juo baarissa viinilasista), on fyysisesti voimakas ja lisäksi hänellä on eräitä yliluonnollisia kykyjä, joiden aktivoituminen saa hänen kulmahampaansa kasvamaan ja silmät muuttumaan sinisiksi. Mies hyötyy selvästi vampyyritaustastaan syyttäjän työssään, sillä se tarjoaa oivallisia apukeinoja kuolinsyiden selvittelyyn. Kun hän hörppää koeputkesta kuolleelta otettua verta, hän näkee lyhyen välähdyksen uhrin viimeisistä hetkistä.
Vampire Prosecutor on eniten amerikkalaiselta tuntuva korealainen sarja, jonka olen tähän mennessä nähnyt. Siitä tulee mieleen mm. CSI, Dexter ja X-Files. Sarja on nopeatahtinen, ja (lähes) jokaisessa jaksossa selvitellään uutta, itsenäistä murhatapausta. Varsinaista tarinaa, joka keskittyy Min Tae-yeonin seitsemän vuotta aikaisemmin kuolleeseen sisareen ja kaupungissa riehuvaan mustahuppuiseen vampyyriin, keritään auki huomattavasti verkkaisemmin. Loppua kohti taustatarina alkaa vallata yhtä enemmän ruutuaikaa, mikä on mielestäni hyvä asia.
Olen ihastunut siihen, kuinka korealaiset sarjat yleensä ovat jatkuvajuonisia ja muistuttavat rakenteeltaan romaania tai superpitkää elokuvaa. Vampire Prosecutorin pätkittäisempi rakenne ei siis ollut minulle kovin mieluisa yllätys, vaikka sarjan edetessä osoittautuikin, että monet jaksot ovat oikein kiinnostavia ja toimivia.
Kokonaisuudessaan Vampire Prosecutor on mainio ja visuaalisesti miellyttävä sarja, joka sopii erityisesti rikospaikkatutkimuksesta kiinnostuneille. Yliluonnollisten olioiden ystäville suosittelisin ennemmin vaikkapa My Girlfriend is a Gumihoa tai Arang and the Magistratea.
Välillä oli vaikea pysyä kärryillä kaikissa juonenkäänteissä, mutta se luultavasti johtui ainakin osittain puutteellisista tai nopeasti vaihtuvista käännöksistä. Erityiskiitokset ansaitsee sarjan loppu, jossa yllätyksiä piisaa ja irralliset langanpäät on saatu solmittua taitavasti yhteen.
Min Tae-yeonin ja kumppaneiden tutkimukset eivät pääty sarjan viimeiseen osaan, vaan tarina jatkuu vuonna 2012 ilmestyneessä Vampire Prosecutor 2:ssa. Näyttää siltä, että kolmaskin tuotantokausi on tulossa.
26.5.2013
18.5.2013
Wedding Dress
Wedding Dress (웨딩드레스) on vuonna 2010 ilmestynyt eteläkorealainen elokuva. Se kertoo syöpää sairastavasta yksihuoltajaäidistä Seo Go-unista (Song Yoon-a, 송윤아) ja tämän 9-vuotiaasta tyttärestä Jang So-rasta (Kim Hyang-gi, 김향기).
Ennen sairastumistaan Seo Go-un ei ole ollut kovin omistautunut äiti, mutta diagnoosi muuttaa hänet, ja hän haluaa omistaa viimeiset hetket tyttärelleen. Elokuvan nimi, morsiuspuku, ei liity häihin, vaan Go-unin ammattiin. Nainen suunnittelee työkseen hääpukuja, ja koettaa ehtiä tehdä sellaisen tyttärelleen ennen kuolemaansa.
So-ra puolestaan on pikkuvanha ja ikäisekseen itsenäinen tyttö, joka ei oikein osaa suhtautua äidin hellyydenosoituksiin. Kun hän saa tietää äidin olevan kuolemaisillaan, alkaa hän salaa täyttää tämän toiveita, vaikka ne ovat hänelle itselleen vaikeita ja epämiellyttäviä. Vaikka So-ran toiminta tilanteessa onkin varsin yleismaailmallista, tulee mieleen, että sen taustalla on Koreassa edelleen vahvasti vaikuttavien kunfutselaisten arvojen mukainen vanhempien kunnioitus.
Wedding Dress on samaan aikaan hauska ja surullinen elokuva, ja alun perusteella sitä voisi luulla komediaksi. Huumori ei onneksi katoa kokonaan senkään jälkeen, kun yleistunnelma käy surulliseksi. Vuoron perään saa itkeä ja nauraa. Sinänsä elokuvassa ei tapahdu kovin paljon mitään konkreettista, mutta tunnetasolla sitäkin enemmän. Paikoitellen elokuva tuntuu kuitenkin etenevän liian hitaasti.
Vuonna 2000 syntynyt näyttelijätär Kim Hyang-gi tekee vaikutuksen taidoillaan ja eläytymiskyvyllään; hän näyttelee ikäisekseen älyttömän hyvin. Olen nähnyt hänet aiemmin Herossa ja Werewolf Boyssa, ja joka kerta olen vaikuttunut hänen suorituksestaan.
Ennen sairastumistaan Seo Go-un ei ole ollut kovin omistautunut äiti, mutta diagnoosi muuttaa hänet, ja hän haluaa omistaa viimeiset hetket tyttärelleen. Elokuvan nimi, morsiuspuku, ei liity häihin, vaan Go-unin ammattiin. Nainen suunnittelee työkseen hääpukuja, ja koettaa ehtiä tehdä sellaisen tyttärelleen ennen kuolemaansa.
So-ra puolestaan on pikkuvanha ja ikäisekseen itsenäinen tyttö, joka ei oikein osaa suhtautua äidin hellyydenosoituksiin. Kun hän saa tietää äidin olevan kuolemaisillaan, alkaa hän salaa täyttää tämän toiveita, vaikka ne ovat hänelle itselleen vaikeita ja epämiellyttäviä. Vaikka So-ran toiminta tilanteessa onkin varsin yleismaailmallista, tulee mieleen, että sen taustalla on Koreassa edelleen vahvasti vaikuttavien kunfutselaisten arvojen mukainen vanhempien kunnioitus.
Wedding Dress on samaan aikaan hauska ja surullinen elokuva, ja alun perusteella sitä voisi luulla komediaksi. Huumori ei onneksi katoa kokonaan senkään jälkeen, kun yleistunnelma käy surulliseksi. Vuoron perään saa itkeä ja nauraa. Sinänsä elokuvassa ei tapahdu kovin paljon mitään konkreettista, mutta tunnetasolla sitäkin enemmän. Paikoitellen elokuva tuntuu kuitenkin etenevän liian hitaasti.
Vuonna 2000 syntynyt näyttelijätär Kim Hyang-gi tekee vaikutuksen taidoillaan ja eläytymiskyvyllään; hän näyttelee ikäisekseen älyttömän hyvin. Olen nähnyt hänet aiemmin Herossa ja Werewolf Boyssa, ja joka kerta olen vaikuttunut hänen suorituksestaan.
16.5.2013
The King of Dramas
The King of Dramas (드라마의 제왕) on vuoden 2012 lopulla ja vuoden 2013 alussa ilmestynyt draamasarja, joka kurkistaa eteläkorealaisen draamabisneksen kulissien taakse. Se paljastaa humoristisessa hengessä kieroilut, lahjonnan, selkäänpuukottamisen, hyvä veli -verkostot ja muut moraalittomuudet draamojen teon taustalla. Sarja leikittelee K-draamojen suosituimmilla kliseillä ja nauraa avoimesti alan oikuille, kuten katsojalukujen (= rahan) palvonnalle ja suosittujen sarjojen kesken tuotantokauden tehdyille pidennyksille.
Sarjan nimihenkilö, ”Draamojen kuningas”, on Anthony Kim (Kim Myung-min, 김명민), draamasarjoja tekevän tuotantoyhtiön pomo. Hän on työssään erittäin pätevä, mutta kovaksikeitetty, kunnianhimoinen, rahaa ja mainetta rakastava paskiainen, joka peittää todelliset tunteensa itseltään ja muilta. Kun hän päätyy olosuhteiden pakosta työstämään 1930-luvulle ajoittuvaa historiallista draamaa yhdessä nuoren idealistisen käsikirjoittajan Lee Go-eunin (Jung Ryeo-won, 정려원) kanssa, iskeytyvät persoonallisuudet vastakkain niin että kipinät sinkoilevat.
Jos draamasarjojen aikaansaaminen on oikeasti edes puoliksi niin vaikeaa kuin King of Dramas’ssa, on suuri ihme, että yhtäkään on ikinä onnistuttu julkaisemaan. Anthony Kimin draamahanke kohtaa jos jonkinlaisia ongelmia ja jopa suoranaista sabotaasia kilpailevan tuotantoyhtiön puolelta. Ennen kuin sarjan kuvaaminen voidaan aloittaa, on selvittävä rahoituksen ja kanavapaikan hankinnasta, plagiointisyytöksistä, kiukuttelevista ja skandaaleja aiheuttavista näyttelijöistä sekä budjetista lipsuvasta ohjaajasta. Kun kuvaamaan viimein päästään, on käsikirjoittajan oltava valmis muokkaamaan käsikirjoitusta milloin vain uusiksi – esimerkiksi silloin, kun näyttelijät kieltäytyvät näyttelemästä jotakin kohtausta tai kun tarjolla on rahakas tuotesijoittelusopimus.
Vaikka hankaluudet hitsaavatkin tuotantoyhtiön eripuraisia työntekijöitä koko ajan tiiviimmin ja tiiviimmin yhteen, alkavat toinen toistaan seuraavat vastoinkäymiset vähitellen puuduttaa. Kun sarjan puolivälissä jengi ei ole saanut vielä ensimmäistäkään kohtausta kuvattua, meinaa usko jo loppua kesken.
King of Dramas ei ole erinomainen sarja, mutta ei se ole huonokaan. Sen toiset osa-alueet toimivat toisia paremmin. Mielestäni sarjan kiinnostavinta antia ei ole sen kertoma tarina, vaan mahdollisuus kurkkia draamanteon kulissien taakse. Vaikka näkymät ovatkin kovasti liioitettuja ja kärjistettyjä, piilee niissä sittenkin jonkinlainen totuuden siemen. Myös draamamaailmaa parodioiva ote miellyttää minua, ja onnistuessaan kliseillä leikittely on hillittömän hauskaa. Tosin sarjaan, joka repii pääosan huumoristaan genren kliseistä, on hieman vaikea suhtautua sen jälkeen, kun se itse alkaa kompastella niihin. Rakenteellisesti sarja ei toimi kovin hyvin, ja sen tyylilaji tuntuu muuttuvan sattumanvaraisesti useampaan otteeseen.
Olen melko varma siitä, että olisin saanut draamasta enemmän irti, jos olisin nähnyt enemmän korealaisia draamasarjoja ja elokuvia. Nyt moni viittaus jäi varmasti huomaamatta ja vitsi ymmärtämättä. Tästä syystä en voikaan suositella sarjaa K-draaman vasta-alkajille, mutta pidempään eteläkorealaisen viihteen parissa viihtyneille kyllä. Puutteistaan huolimatta King of Dramas on mielenkiintoinen ja osittain omaperäinenkin sarja, joka jokaisen K-draaman ystävän kannattaa ennemmin tai myöhemmin katsoa.
Seuraa blogiani Bloglovinin avulla
Sarjan nimihenkilö, ”Draamojen kuningas”, on Anthony Kim (Kim Myung-min, 김명민), draamasarjoja tekevän tuotantoyhtiön pomo. Hän on työssään erittäin pätevä, mutta kovaksikeitetty, kunnianhimoinen, rahaa ja mainetta rakastava paskiainen, joka peittää todelliset tunteensa itseltään ja muilta. Kun hän päätyy olosuhteiden pakosta työstämään 1930-luvulle ajoittuvaa historiallista draamaa yhdessä nuoren idealistisen käsikirjoittajan Lee Go-eunin (Jung Ryeo-won, 정려원) kanssa, iskeytyvät persoonallisuudet vastakkain niin että kipinät sinkoilevat.
Jos draamasarjojen aikaansaaminen on oikeasti edes puoliksi niin vaikeaa kuin King of Dramas’ssa, on suuri ihme, että yhtäkään on ikinä onnistuttu julkaisemaan. Anthony Kimin draamahanke kohtaa jos jonkinlaisia ongelmia ja jopa suoranaista sabotaasia kilpailevan tuotantoyhtiön puolelta. Ennen kuin sarjan kuvaaminen voidaan aloittaa, on selvittävä rahoituksen ja kanavapaikan hankinnasta, plagiointisyytöksistä, kiukuttelevista ja skandaaleja aiheuttavista näyttelijöistä sekä budjetista lipsuvasta ohjaajasta. Kun kuvaamaan viimein päästään, on käsikirjoittajan oltava valmis muokkaamaan käsikirjoitusta milloin vain uusiksi – esimerkiksi silloin, kun näyttelijät kieltäytyvät näyttelemästä jotakin kohtausta tai kun tarjolla on rahakas tuotesijoittelusopimus.
Vaikka hankaluudet hitsaavatkin tuotantoyhtiön eripuraisia työntekijöitä koko ajan tiiviimmin ja tiiviimmin yhteen, alkavat toinen toistaan seuraavat vastoinkäymiset vähitellen puuduttaa. Kun sarjan puolivälissä jengi ei ole saanut vielä ensimmäistäkään kohtausta kuvattua, meinaa usko jo loppua kesken.
King of Dramas ei ole erinomainen sarja, mutta ei se ole huonokaan. Sen toiset osa-alueet toimivat toisia paremmin. Mielestäni sarjan kiinnostavinta antia ei ole sen kertoma tarina, vaan mahdollisuus kurkkia draamanteon kulissien taakse. Vaikka näkymät ovatkin kovasti liioitettuja ja kärjistettyjä, piilee niissä sittenkin jonkinlainen totuuden siemen. Myös draamamaailmaa parodioiva ote miellyttää minua, ja onnistuessaan kliseillä leikittely on hillittömän hauskaa. Tosin sarjaan, joka repii pääosan huumoristaan genren kliseistä, on hieman vaikea suhtautua sen jälkeen, kun se itse alkaa kompastella niihin. Rakenteellisesti sarja ei toimi kovin hyvin, ja sen tyylilaji tuntuu muuttuvan sattumanvaraisesti useampaan otteeseen.
Olen melko varma siitä, että olisin saanut draamasta enemmän irti, jos olisin nähnyt enemmän korealaisia draamasarjoja ja elokuvia. Nyt moni viittaus jäi varmasti huomaamatta ja vitsi ymmärtämättä. Tästä syystä en voikaan suositella sarjaa K-draaman vasta-alkajille, mutta pidempään eteläkorealaisen viihteen parissa viihtyneille kyllä. Puutteistaan huolimatta King of Dramas on mielenkiintoinen ja osittain omaperäinenkin sarja, joka jokaisen K-draaman ystävän kannattaa ennemmin tai myöhemmin katsoa.
Seuraa blogiani Bloglovinin avulla
9.5.2013
Gaksital eli Bridal Mask
Vuonna 2012 ilmestynyt eteläkorealainen draamasarja Gaksital (각시탈) eli Bridal Mask käsittelee japanilaismiehityksen aikaa. Eletään 1930-lukua. Korealaiset kärsivät vakavista ihmisoikeusloukkauksista valloittajien käsissä. Japani pyrkii tukahduttamaan maan oman kulttuurin ja kielen olemattomiin, väkivallan uhka leijuu alati ilmassa. Korealaisnaisia ja -tyttöjä houkutellaan perusteettomin lupauksin erilaisiin työtehtäviin, mutta he päätyvät seksiorjuuteen japanilaisen sotaväen lohtunaisiksi. Nuoret miehet raahataan sotimaan Japanin puolesta; he ovat helposti uhrattavaa tykinruokaa. Turvatakseen oman ja perheensä selviytymisen tai menestyksen osa korealaisista kieltää juurensa ja toimii tiiviissä yhteistyössä valloittajien kanssa.
Pinnan alla kytee. Sorrettu kansa haaveilee paremmasta tulevaisuudesta. Vapaustaistelijat kamppailevat päästäkseen japanilaisten ikeestä. He eivät tiedä, että miehityksen päättymiseen on vielä vuosia.
Sarjan päähenkilö Lee Kang-to (Joo Won, 주원) on maanmiestensä syvästi vihaama korealaisnuorukainen, joka elättääkseen perheensä on pettänyt oman kansansa ja työskentelee japanilaispoliisin palveluksessa. Hän on täysin omistautunut morsiusnaamiolla kasvonsa peittävän vapaustaistelijan Gaksitalin kiinni ottamiselle, kunnes saa selville, että mies onkin hänen veljensä. Tästä alkaa Kang-ton taival kohti muutosta.
Kang-to on kiinnostava ja monitahoinen päähenkilö, jonka persoonallisuudessa on runsaasti harmaan eri sävyjä. Hänen kehityskertomuksensa kietoutuu jännittävällä ja onnistuneella tavalla yhteen hänen läheisimmän ystävänsä, japanilaisen opettajan Kimura Shunjin (Park Ki-woong, 박기웅) vaiheiden kanssa. Naispäähenkilöitä ovat sirkuksessa työskentelevä Mok Dan (Jin Se-yeon, 진세연) ja korealaisen taustansa kätkevä Ueno Rie (Han Chae-ah, 한채아), joista jälkimmäisen hahmo osoittautuu erityisen kiinnostavaksi.
Gaksital on tarina ystävyydestä, vihasta ja kostosta. Se on tarina oman identiteetin löytämisestä – ja hukkaamisesta. Yhtenä lankana on rakkaustarina, mutta se ei nouse kaiken keskiöön. Synkkäsävyinen sarja on hyvin toiminnallinen, mutta henkilöhahmojen kehitys ja hahmojen väliset suhteet eivät jää taistelukohtausten varjoon. Runsaan väkivallan ja kidutuskohtausten vuoksi en suosittelisi Gaksitalia kovin herkille katsojille.
Gaksital on suurelta osin erittäin onnistunut sarja. Se on vahvatunnelmainen, jännittävä ja koskettava, eikä kaihda historiallisesti vaikeitakaan aiheita. Juoni vetää hyvin eikä ole ennalta-arvattava, kuten monissa muissa korealaisissa draamoissa. Koska en ole aikaisemmin nähnyt muita japanilaismiehityksen aikaan ajoittuvia draamoja, pidän Gaksitalista myös siksi, että se herättää aikakauden henkiin. Täydellinen sarja Gaksital ei kuitenkaan ole. Monet yksityiskohdat tuntuvat epäuskottavilta, eikä 1930-luvun kuvaus aina vakuuta. Esimerkiksi Mok Danin vaatteet näyttävät hämmästyttävän usein aivan 2000-lukulaisilta.
Pinnan alla kytee. Sorrettu kansa haaveilee paremmasta tulevaisuudesta. Vapaustaistelijat kamppailevat päästäkseen japanilaisten ikeestä. He eivät tiedä, että miehityksen päättymiseen on vielä vuosia.
Sarjan päähenkilö Lee Kang-to (Joo Won, 주원) on maanmiestensä syvästi vihaama korealaisnuorukainen, joka elättääkseen perheensä on pettänyt oman kansansa ja työskentelee japanilaispoliisin palveluksessa. Hän on täysin omistautunut morsiusnaamiolla kasvonsa peittävän vapaustaistelijan Gaksitalin kiinni ottamiselle, kunnes saa selville, että mies onkin hänen veljensä. Tästä alkaa Kang-ton taival kohti muutosta.
Kang-to on kiinnostava ja monitahoinen päähenkilö, jonka persoonallisuudessa on runsaasti harmaan eri sävyjä. Hänen kehityskertomuksensa kietoutuu jännittävällä ja onnistuneella tavalla yhteen hänen läheisimmän ystävänsä, japanilaisen opettajan Kimura Shunjin (Park Ki-woong, 박기웅) vaiheiden kanssa. Naispäähenkilöitä ovat sirkuksessa työskentelevä Mok Dan (Jin Se-yeon, 진세연) ja korealaisen taustansa kätkevä Ueno Rie (Han Chae-ah, 한채아), joista jälkimmäisen hahmo osoittautuu erityisen kiinnostavaksi.
Gaksital on tarina ystävyydestä, vihasta ja kostosta. Se on tarina oman identiteetin löytämisestä – ja hukkaamisesta. Yhtenä lankana on rakkaustarina, mutta se ei nouse kaiken keskiöön. Synkkäsävyinen sarja on hyvin toiminnallinen, mutta henkilöhahmojen kehitys ja hahmojen väliset suhteet eivät jää taistelukohtausten varjoon. Runsaan väkivallan ja kidutuskohtausten vuoksi en suosittelisi Gaksitalia kovin herkille katsojille.
Gaksital on suurelta osin erittäin onnistunut sarja. Se on vahvatunnelmainen, jännittävä ja koskettava, eikä kaihda historiallisesti vaikeitakaan aiheita. Juoni vetää hyvin eikä ole ennalta-arvattava, kuten monissa muissa korealaisissa draamoissa. Koska en ole aikaisemmin nähnyt muita japanilaismiehityksen aikaan ajoittuvia draamoja, pidän Gaksitalista myös siksi, että se herättää aikakauden henkiin. Täydellinen sarja Gaksital ei kuitenkaan ole. Monet yksityiskohdat tuntuvat epäuskottavilta, eikä 1930-luvun kuvaus aina vakuuta. Esimerkiksi Mok Danin vaatteet näyttävät hämmästyttävän usein aivan 2000-lukulaisilta.
6.5.2013
Korealaisia draamasarjoja
Viimeisen vuoden aikana eteläkorealaiset draamasarjat ovat vieneet sydämeni. Parhaimmillaan niissä on tunnetasolla jotain sellaista, mihin länsimaisissa sarjoissa tai elokuvissa olen harvoin törmännyt. Tähän mennessä olen katsonut liki 40 korealaista sarjaa ja lisäksi muutaman leffan. Joukkoon mahtuu erinomaisten ja hyvien lisäksi myös keskinkertaisia ja huonoja.
Koska haluaisin myös jälkikäteen muistaa, mitä sarjoja olen nähnyt ja mitä niistä ajatellut, olen päättänyt ryhtyä kirjoittamaan niistä lyhyitä arvioita tähän blogiin. Tähän mennessä nähnyt draamat saavat valitettavasti jäädä arvostelematta – mikäli en katso niitä joskus myöhemmin uudestaan – sillä en enää muista niitä riittävän yksityiskohtaisesti.
Koska draamojen tapittaminen netistä on jokseenkin epäsosiaalinen harrastus, toivon, että arvostelut saattaisivat parhaassa tapauksessa houkutella paikalle muitakin korealaisista sarjoista kiinnostuneita kommentoimaan ja keskustelemaan.
Koska haluaisin myös jälkikäteen muistaa, mitä sarjoja olen nähnyt ja mitä niistä ajatellut, olen päättänyt ryhtyä kirjoittamaan niistä lyhyitä arvioita tähän blogiin. Tähän mennessä nähnyt draamat saavat valitettavasti jäädä arvostelematta – mikäli en katso niitä joskus myöhemmin uudestaan – sillä en enää muista niitä riittävän yksityiskohtaisesti.
Koska draamojen tapittaminen netistä on jokseenkin epäsosiaalinen harrastus, toivon, että arvostelut saattaisivat parhaassa tapauksessa houkutella paikalle muitakin korealaisista sarjoista kiinnostuneita kommentoimaan ja keskustelemaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)