Gumiho on korealaiseen kansanperinteeseen kuuluva yliluonnollinen olento, yhdeksänhäntäinen kettu, joka voi ottaa ihmisen hahmon. Vaikka kansanperinteen mukaan gumihojen yleensä katsotaankin olevan pahantahtoisia naispuolisia olentoja, jotka saalistavat ihmisiä ja elävät näiden sydämillä tai maksoilla, ottavat korealaiset draamat usein melkoisesti vapauksia gumihojen kuvaamisessa.
Gu Family Book (구가의 서) on uunituore eteläkorealainen sarja, jonka viimeinen osa esitettiin televisiossa tämän viikon tiistaina. Sen gumiho-mytologia eroaa vahvasti perinteisestä, sillä sarjan päähenkilö Choi Kang-chi on gumihomiehen ja ihmisnaisen jälkeläinen ja itsekin miespuolinen, eikä hänessä juuri ole pahansuopaisuutta. Yhdeksää häntääkään ei tässä draamassa nähdä – itse asiassa ei ainoatakaan.
Gu Family Book on 24-jaksoinen ”fuusio-sageuk”, joka ajoittuu pääasiassa 1500-luvun lopulle. Se yhdistää fantasiaa historiaan ja paranormaalia romanssia melodraamaan. Kepeää huumoria ja romanttista söpöilyä esiintyy sarjan keskivaiheilla, mutta suuret teemat ovat pääosin enemmän tai vähemmän vakavamielisiä, eikä kaltaiseni herkistelijä voi sarjaa katsoessaan välttyä kyyneleiltä. Paikoitellen draama on aika väkivaltainen. Toisaalta moni on luonnehtinut sitä keskustelupalstoilla liian imeläksi.
Puoligumiho Kang-chia näyttelee Lee Seung-gi (이승기), jolle Gu Family Book ei ole ensimmäinen gumihoaiheinen draama. Hänet on aikaisemmin nähty gumihon poikaystävän roolissa maanmainiossa romanttisessa komediassa My Girlfriend is a Nine Tailed Fox (2010). Kun Kang-chi rakastuu ihmisnaiseen, Dam Yeo-wooliin (Bae Suzy, 배수지), hän haluaa itsekin tulla ihmiseksi. Dam Yeo-wool on mukavan sisukas ja aktiivinen naishahmo (historiallisesti ei siis ehkä kovin uskottava). Hän on kamppailulajien taitaja, joka kulkee ympäriinsä miesten vaatteissa, ja aluksi Kang-chi luuleekin häntä nuoreksi mieheksi.
Draamassa on monta todella mielenkiintoista sivuhahmoa, mutta valtavasta potentiaalista huolimatta sarja ei oikein jaksa keskittyä heidän vaiheisiinsa, ja useimmat heistä jäävät lopulta statisteiksi. Erityisen harmillista tämä on Park Chung-jon (Lee Yoo-bi, 이유비) kohdalla; nuoren naisen kasvutarina jää todella epätyydyttävällä tavalla puolitiehen. Myös draaman pääpahis, Jo Gwang-woong (Lee Sung-jae, 이성재), on kyllästyttävän mustavalkoinen.
Sarjan selvästi parasta antia on taustatarina, joka valottaa Kang-chin vanhempien vaiheita. Gumiho Gu Wol-ryeong (Choi Jin-hyuk, 최진혁) on hyvä luonnonhenki, vuoren suojelija. Hänen ja gibangista (eli ns. gisaeng-talosta) paenneen ihmisnaisen, Yun Seo-hwan (Lee Yeon-hee, 이연희), kielletty rakkaus johtaa isoihin ongelmiin, ja Wol-ryeong muuttuu demoniksi. Katkeransuloinen rakkaustarina on todella koskettava, ja seuraavan sukupolven rakkaussotkut jäävät kiistatta sen varjoon.
Vaikka draaman sisäinen logiikka ei aina toimi ihan parhaalla mahdollisella tavalla, ja vaikka sarja useiden muiden 24-jaksoisten draamojen tapaan kaipaisi tiivistystä, pidin siitä kuitenkin enimmäkseen melko paljon. Visuaalisesti Gu Family Book on oikein miellyttävää katsottavaa, sillä maagiset maisemat ja, köh, eräät näyttelijät hivelevät silmää. Valitettavasti draaman heikoin osuus on sen turhauttava ja moneen kertaan nähty loppu, joka lässäyttää tunnelman totaalisesti.
29.6.2013
21.6.2013
Dream of 400 Years
Vanhaa rakennusta ollaan remontoimassa uutta käyttötarkoitusta varten, kun umpeen sinetöidyn oviaukon takaa löytyy pieni huone ja huoneesta 400 vuotta vanha naisen muumio. Muumion kanssa tekemisissä oleville ihmisille alkaa tapahtua omituisia, jopa hengenvaarallisia asioita. Kaikkein eniten löytö vaikuttaa talon omistajaan Jo Hyeon-miniin (Ryu Tae-joon, 류태준) ja nuoreen lääketieteen professoriin Gang Hui-seoniin (Han Eun-jung, 한은정), joka saa vainajan tutkittavakseen. Molemmat alkavat nähdä kummallisia välähdyksiä menneisyydestä, ja Hui-seonin olkapäähän piirtyy vähä vähältä salaperäinen kukkatatuointi. Vähitellen päähenkilöille valkenee, että heidän kohtalonsa linkittyvät yhteen paitsi muumion myös toistensa kanssa.
Dream of 400 Years tai 400 Year Old Dream (사백년의 꿈) on vain kahden jakson mittainen minisarja vuodelta 2011. Vuosisatoja kestävästä rakkaudesta – ja kostonhalusta – kertova draama yhdistää niin romantiikkaa, fantasiaa, dekkaria kuin kauhuakin.
Neljänsadan vuoden uni on draama, josta jäi melko ristiriitaiset tuntemukset. Toisaalta pidin paljon tarinasta, joka on aivan erilainen kuin missään toistaiseksi näkemässäni korealaisessa draamassa. Sarjan lyhyyden ja tiiviyden ansiosta juoni pysyy hyvin kasassa, eikä rönsyile tarpeettomasti kaikkiin ilmansuuntiin. Sarjan toteutus tuntui joiltain osin viimeisen päälle mietityltä, mutta toisilta osin taas kömpelöltä ja epäuskottavalta. Aivan erityisen häiritsevää oli se, miten epätieteellisesti ja epäpätevästi tutkijat kohtelivat muumiota ensimmäisessä jaksossa. Se nosti karvat niin pahasti pystyyn, etten kyennyt heittäytymään tunnelmaan mukaan sellaisella intensiteetillä kuin olisi pitänyt. Jostain syystä sarja myös näytti ja tuntui ilmestymisvuottaan huomattavasti vanhemmalta.
Dream of 400 Years tai 400 Year Old Dream (사백년의 꿈) on vain kahden jakson mittainen minisarja vuodelta 2011. Vuosisatoja kestävästä rakkaudesta – ja kostonhalusta – kertova draama yhdistää niin romantiikkaa, fantasiaa, dekkaria kuin kauhuakin.
Neljänsadan vuoden uni on draama, josta jäi melko ristiriitaiset tuntemukset. Toisaalta pidin paljon tarinasta, joka on aivan erilainen kuin missään toistaiseksi näkemässäni korealaisessa draamassa. Sarjan lyhyyden ja tiiviyden ansiosta juoni pysyy hyvin kasassa, eikä rönsyile tarpeettomasti kaikkiin ilmansuuntiin. Sarjan toteutus tuntui joiltain osin viimeisen päälle mietityltä, mutta toisilta osin taas kömpelöltä ja epäuskottavalta. Aivan erityisen häiritsevää oli se, miten epätieteellisesti ja epäpätevästi tutkijat kohtelivat muumiota ensimmäisessä jaksossa. Se nosti karvat niin pahasti pystyyn, etten kyennyt heittäytymään tunnelmaan mukaan sellaisella intensiteetillä kuin olisi pitänyt. Jostain syystä sarja myös näytti ja tuntui ilmestymisvuottaan huomattavasti vanhemmalta.
Leiri 14 – Pako Pohjois-Koreasta
Leiri 14 – Pako Pohjois-Koreasta (2012) on tärkeä kirja. Se valottaa Pohjois-Korean järkyttävää ihmisoikeustilannetta, joka usein unohtuu tai jää ydinasekeskustelun jalkoihin. Kirjan on kirjoittanut yhdysvaltalainen toimittaja Blaine Harden, ja se pohjautuu vankileiriltä paenneen Shin Dong-hyukin (신동혁) muisteluihin. Kattavamman näkökulman saamiseksi Harden on hyödyntänyt kirjassaan myös muiden pohjoiskorealaisten loikkareiden kertomuksia.
Olen aikaisemmin lukenut Barbara Demickin Suljetun maan (2011), joka kertoo kuudesta pohjoiskorealaisesta loikkarista. Suljetun maan keskeiset henkilöt ovat enemmän tai vähemmän ”tavallisia” pohjoiskorealaisia, ja siksi vankileirillä syntyneen ja kasvaneen Shinin tarina täydentää hyvin Demickin kirjan antamaa kuvaa Pohjois-Korean ihmisoikeusrikkomuksista.
Shin Dong-hyuk syntyi vuonna 1982 pohjoiskorealaisella vankileirillä. Kirja kuvaa hänen elämäänsä leirillä, olosuhteita, jotka johtivat päätökseen paosta, itse pakomatkaa ja lopulta Shinin elämää Kiinassa, Etelä-Koreassa ja Yhdysvalloissa.
Vaikka tavallistenkin pohjoiskorealaisten elämä on vaikeaa, on tilanne vankileireillä monin verroin pahempi. Vankeja pidetään nälässä, hakataan, kidutetaan, raiskataan ja käytetään halpana työvoimana hiilikaivoksissa, vaatetehtaissa ja muussa fyysisesti raskaassa tai vaarallisessa työssä. Vangit eivät saa edes valita itse puolisoaan. Pakoa yrittäneet tapetaan, ja heidän sukulaisilleen käy huonosti. Vangit kuolevat aliravitsemukseen, raskaaseen työhön, pahoinpitelyihin tai suoranaisiin murhiin. Kirjassa kerrotaan muun muassa Shinin luokkatoverista, kuusivuotiaasta tytöstä, jonka opettaja hakkasi karttakepillä hengiltä muutaman varastetun maissinjyvän tähden.
Kaikesta tästä huolimatta leiri oli Shinin koko maailma, eikä hän osannut haaveilla paremmasta – eihän hän tiennyt, että mitään muuta on ylipäätään olemassakaan. Jopa Kim Il-sungin ja Kim Jong-ilin ja Kim Jong-unin nimet olivat hänelle tuntemattomia, vaikka muualla Pohjois-Koreassa hallitsijat ovat lähes jumalankaltaisessa asemassa ja heidän patsaitaan ja kuviaan on joka puolella.
Shin alkoi kyseenalaistaa elämäänsä leirillä vasta sen jälkeen, kun hän vuonna 2004 tutustui työpaikallaan Park Yong Chuliin, mieheen, joka kertoi hänelle vaiheistaan ennen vankileirille tuloa. Shinille paon tärkein motiivi ei kuitenkaan ollut unelma vapaudesta, vaan ruoasta.
Tammikuussa 2005 miehet yrittivät pakoa yhdessä, mutta vain Shin selvisi hengissä sähköaidan yli. Hänen pakomatkansa jatkui halki Pohjois-Korean kohti Kiinaa. Rajanylitys onnistui lahjomalla rajavartijat.
Vasta paljon myöhemmin Shin alkoi tuntea tunnontuskia ja ahdistusta leirillä tekemistään pahoista teoista. 13-vuotiaana hän oli ilmiantanut äitinsä ja veljensä, jotka suunnittelivat pakoa, ja nämä oli tapettu sen vuoksi. Vuosikausia Shin oli ajatellut toimineensa kuten pitääkin, sillä vankileirillä hänet oli aivopesty ajattelemaan, että muiden rikkomuksista kieliminen on ainoa oikea tapa toimia.
Leiri 14 on hätkähdyttävä ja ahdistava kirja, joka osoittaa, millaista julmuutta ihmiset voivat tehdä toisilleen. Toisaalta se myös näyttää, miten sanoinkuvaamattomissakin oloissa toisen ihmisen tuki ja välittäminen voivat herättää kaltoinkohdellussa henkilössä toivon kipinän ja muuttaa tämän maailmankuvan täydellisesti.
Olen aikaisemmin lukenut Barbara Demickin Suljetun maan (2011), joka kertoo kuudesta pohjoiskorealaisesta loikkarista. Suljetun maan keskeiset henkilöt ovat enemmän tai vähemmän ”tavallisia” pohjoiskorealaisia, ja siksi vankileirillä syntyneen ja kasvaneen Shinin tarina täydentää hyvin Demickin kirjan antamaa kuvaa Pohjois-Korean ihmisoikeusrikkomuksista.
Shin Dong-hyuk syntyi vuonna 1982 pohjoiskorealaisella vankileirillä. Kirja kuvaa hänen elämäänsä leirillä, olosuhteita, jotka johtivat päätökseen paosta, itse pakomatkaa ja lopulta Shinin elämää Kiinassa, Etelä-Koreassa ja Yhdysvalloissa.
Vaikka tavallistenkin pohjoiskorealaisten elämä on vaikeaa, on tilanne vankileireillä monin verroin pahempi. Vankeja pidetään nälässä, hakataan, kidutetaan, raiskataan ja käytetään halpana työvoimana hiilikaivoksissa, vaatetehtaissa ja muussa fyysisesti raskaassa tai vaarallisessa työssä. Vangit eivät saa edes valita itse puolisoaan. Pakoa yrittäneet tapetaan, ja heidän sukulaisilleen käy huonosti. Vangit kuolevat aliravitsemukseen, raskaaseen työhön, pahoinpitelyihin tai suoranaisiin murhiin. Kirjassa kerrotaan muun muassa Shinin luokkatoverista, kuusivuotiaasta tytöstä, jonka opettaja hakkasi karttakepillä hengiltä muutaman varastetun maissinjyvän tähden.
Kaikesta tästä huolimatta leiri oli Shinin koko maailma, eikä hän osannut haaveilla paremmasta – eihän hän tiennyt, että mitään muuta on ylipäätään olemassakaan. Jopa Kim Il-sungin ja Kim Jong-ilin ja Kim Jong-unin nimet olivat hänelle tuntemattomia, vaikka muualla Pohjois-Koreassa hallitsijat ovat lähes jumalankaltaisessa asemassa ja heidän patsaitaan ja kuviaan on joka puolella.
Shin alkoi kyseenalaistaa elämäänsä leirillä vasta sen jälkeen, kun hän vuonna 2004 tutustui työpaikallaan Park Yong Chuliin, mieheen, joka kertoi hänelle vaiheistaan ennen vankileirille tuloa. Shinille paon tärkein motiivi ei kuitenkaan ollut unelma vapaudesta, vaan ruoasta.
Tammikuussa 2005 miehet yrittivät pakoa yhdessä, mutta vain Shin selvisi hengissä sähköaidan yli. Hänen pakomatkansa jatkui halki Pohjois-Korean kohti Kiinaa. Rajanylitys onnistui lahjomalla rajavartijat.
Vasta paljon myöhemmin Shin alkoi tuntea tunnontuskia ja ahdistusta leirillä tekemistään pahoista teoista. 13-vuotiaana hän oli ilmiantanut äitinsä ja veljensä, jotka suunnittelivat pakoa, ja nämä oli tapettu sen vuoksi. Vuosikausia Shin oli ajatellut toimineensa kuten pitääkin, sillä vankileirillä hänet oli aivopesty ajattelemaan, että muiden rikkomuksista kieliminen on ainoa oikea tapa toimia.
Leiri 14 on hätkähdyttävä ja ahdistava kirja, joka osoittaa, millaista julmuutta ihmiset voivat tehdä toisilleen. Toisaalta se myös näyttää, miten sanoinkuvaamattomissakin oloissa toisen ihmisen tuki ja välittäminen voivat herättää kaltoinkohdellussa henkilössä toivon kipinän ja muuttaa tämän maailmankuvan täydellisesti.
16.6.2013
Delightful Girl Chun-hyang
Delightful Girl Chun-hyang eli Sassy Girl Chun-hyang (쾌걸 춘향) on romanttinen komedia vuodelta 2005. Jaksoja sarjassa on 17.
Draaman pohjana on vanha korealainen kansantarina Chunhyangjeon. Vaikka nykyaikaan ajoittuva Delightful Girl Chun-hyang ei luonnollisesti voikaan olla identtinen kopio alkuperäisestä, se pyrkii kuitenkin seuraamaan keskeisiä teemoja varsin uskollisesti. Lisäksi sarjan jaksojen lopussa nähdään lyhyitä, humoristiseen muotoon puettuja katkelmia Joseon-dynastian aikaisesta tarinasta.
Kaksi toisiaan inhoavaa lukiolaista, köyhän kabareelaulajan itsenäinen ja sisukas tytär Seong Chun-hyang (Han Chae-young, 한채영) ja poliisipäällikön rämäpäinen ja vaikeuksille altis poika Lee Mong-ryong (Jae Hee, 재희), joutuvat olosuhteiden oikusta naimisiin muutaman päivän tuttavuuden jälkeen. Vaikka heidän välillään lentelee lähinnä solvauksia, on alusta alkaen selvää, että kiukkuiset kipinät tulevat ennemmin tai myöhemmin muuttumaan rakkauden sähikäisiksi.
Ihmissuhdesoppaan sotkeutuu myös Byeon Hak-do (Uhm Tae-woong, 엄태웅) eli ajeossi (아저씨), kuten Chun-hyang häntä kutsuu. Hän on draamoja tuottavan firman pomo, joka fiksoituu pelottavalla tavalla lukiolaistyttö Chun-hyangiin ja tekee kaikkensa saadakseen tämän omakseen.
Hieman yllättäen huomasin pitäväni kaikista hahmoista eniten Mong-ryongin isästä, jota näyttelee Ahn Seok-hwan (안석환). Alussa hänet kuvataan melkoisena hirviönä, mutta myöhemmin hän osoittautuu todella sympaattiseksi mieheksi. Erityisesti hänen ja hänen miniänsä Chun-hyangin välinen suhde on hyvin suloinen.
Delightful Girl Chun-hyang on kaikilta puolin katsottuna varsin kliseinen tarina, josta löytyy niin kieroilevia kolmansia pyöriä, jaloja idiootteja kuin ilkeitä anoppejakin. En silti syyttäisi draamaa itseään kliseistä, vaan niitä muita, myöhemmin ilmestyneitä sarjoja, jotka ovat kulkeneet samoja polkuja pitkin. Jos olisin nähnyt Delightful Girl Chun-hyangin ennen lukemattomia uudempia romanttisia komedioita, olisin vaikuttunut siitä varmasti paljon enemmän.
Korealaisille romanttisille komedioille näyttää olevan tyypillistä, että alun jälkeen huumori unohtuu tai ainakin merkittävästi vähenee, ja synkemmät sävyt valtaavat tilaa. Tämäntyyppistä kehitystä on nähtävissä myös Delightful Girl Chun-hyangissa sarjan keskivaiheilla, mutta loppua kohden sarja onneksi ryhdistäytyy jälleen. Hauskimpia olivat parodiset viittaukset muihin draamoihin, joista tunnistin Full Housen ja Winter Sonatan. Taatusti viittauksia oli muitakin.
Delightful Girl Chun-hyangia voisi luonnehtia perushyväksi romanttiseksi komediaksi. Chun-hyang ja Mong-ryong ovat todella sööttejä yhdessä, ja heidän välisensä kemia toimii mahtavasti. Vaikka draama vie pariskunnan välillä hyvinkin etäälle toisistaan, on loppuratkaisu silti ennakoitavissa.
Draaman pohjana on vanha korealainen kansantarina Chunhyangjeon. Vaikka nykyaikaan ajoittuva Delightful Girl Chun-hyang ei luonnollisesti voikaan olla identtinen kopio alkuperäisestä, se pyrkii kuitenkin seuraamaan keskeisiä teemoja varsin uskollisesti. Lisäksi sarjan jaksojen lopussa nähdään lyhyitä, humoristiseen muotoon puettuja katkelmia Joseon-dynastian aikaisesta tarinasta.
Kaksi toisiaan inhoavaa lukiolaista, köyhän kabareelaulajan itsenäinen ja sisukas tytär Seong Chun-hyang (Han Chae-young, 한채영) ja poliisipäällikön rämäpäinen ja vaikeuksille altis poika Lee Mong-ryong (Jae Hee, 재희), joutuvat olosuhteiden oikusta naimisiin muutaman päivän tuttavuuden jälkeen. Vaikka heidän välillään lentelee lähinnä solvauksia, on alusta alkaen selvää, että kiukkuiset kipinät tulevat ennemmin tai myöhemmin muuttumaan rakkauden sähikäisiksi.
Ihmissuhdesoppaan sotkeutuu myös Byeon Hak-do (Uhm Tae-woong, 엄태웅) eli ajeossi (아저씨), kuten Chun-hyang häntä kutsuu. Hän on draamoja tuottavan firman pomo, joka fiksoituu pelottavalla tavalla lukiolaistyttö Chun-hyangiin ja tekee kaikkensa saadakseen tämän omakseen.
Hieman yllättäen huomasin pitäväni kaikista hahmoista eniten Mong-ryongin isästä, jota näyttelee Ahn Seok-hwan (안석환). Alussa hänet kuvataan melkoisena hirviönä, mutta myöhemmin hän osoittautuu todella sympaattiseksi mieheksi. Erityisesti hänen ja hänen miniänsä Chun-hyangin välinen suhde on hyvin suloinen.
Delightful Girl Chun-hyang on kaikilta puolin katsottuna varsin kliseinen tarina, josta löytyy niin kieroilevia kolmansia pyöriä, jaloja idiootteja kuin ilkeitä anoppejakin. En silti syyttäisi draamaa itseään kliseistä, vaan niitä muita, myöhemmin ilmestyneitä sarjoja, jotka ovat kulkeneet samoja polkuja pitkin. Jos olisin nähnyt Delightful Girl Chun-hyangin ennen lukemattomia uudempia romanttisia komedioita, olisin vaikuttunut siitä varmasti paljon enemmän.
Korealaisille romanttisille komedioille näyttää olevan tyypillistä, että alun jälkeen huumori unohtuu tai ainakin merkittävästi vähenee, ja synkemmät sävyt valtaavat tilaa. Tämäntyyppistä kehitystä on nähtävissä myös Delightful Girl Chun-hyangissa sarjan keskivaiheilla, mutta loppua kohden sarja onneksi ryhdistäytyy jälleen. Hauskimpia olivat parodiset viittaukset muihin draamoihin, joista tunnistin Full Housen ja Winter Sonatan. Taatusti viittauksia oli muitakin.
Delightful Girl Chun-hyangia voisi luonnehtia perushyväksi romanttiseksi komediaksi. Chun-hyang ja Mong-ryong ovat todella sööttejä yhdessä, ja heidän välisensä kemia toimii mahtavasti. Vaikka draama vie pariskunnan välillä hyvinkin etäälle toisistaan, on loppuratkaisu silti ennakoitavissa.
9.6.2013
Winter Sonata
Winter Sonata (겨울 연가) on korealainen klassikko vuodelta 2002. Melodraama saavutti 2000-luvun alussa valtavan suosion Japanissa ja muualla Aasiassa, etenkin keski-ikäisten naisten keskuudessa, ja oli siten keskeisessä roolissa hallyun (한류) eli ”korealaisen aallon” leviämisessä. Aivan erityiseen maineeseen kipusi kahta miespääosaa näytellyt Bae Yong-joon (배용준). Kyseessä on siis draama, jota korealaisten sarjojen harrastaja ei yksinkertaisesti voi loputtomiin vältellä, vaikka juonikuvauksen perusteella odotettavissa onkin rypäs genren kuluneimpia kliseitä.
Winter Sonata on ennen kaikkea tarina rakkaudesta. Kaksi nuorta, Jeong Yu-jin (Choi Ji-woo, 최지우) ja Kang Jun-sang, rakastuvat lukiossa toisiinsa. Poika, Jun-sang, on juuri saanut selville, että Yu-jin onkin hänen sisarpuolensa, kun hän jää auton alle, kuolee ja vie salaisuuden mukanaan hautaan. Kymmenen vuotta myöhemmin avioliittoa pitkäaikaisen poikaystävänsä kanssa suunnitteleva Yu-jin kohtaa nuoruudenrakastettunsa kaksoisolennon Lee Min-hyeongin, ja hänen elämänsä menee sirpaleiksi. Seurauksena on kolmio- ja neliödraamaa, loputtomasti kyyneleitä, osoittelevaa symboliikkaa ja runsaasti makjang-juonenkäänteitä.
En voi sanoa, että olisin nauttinut sarjan katsomisesta kovin suuresti, vaikka sillä toki on hyviäkin puolia, kuten taitavat näyttelijät. Valitettavasti huonot puolet jyräsivät hyvät alleen, ja mielestäni sarja oli ahdistava pikemmin kuin koskettava.
Yksitoista vuotta on kenties lyhyt aika, mutta Winter Sonatassa on paljon muutakin vanhanaikaista kuin päähenkilöiden vaatteet ja kampaukset. Draama kertoo selvästi vanhakantaisemmasta ja konservatiivisemmasta maailmasta kuin viime vuosina ilmestyneet korealaiset sarjat. Erityisen selvästi tämä näkyy naisen aseman kuvauksessa. Sarjan kuvaama naisen ihannetyyppi vaikuttaa olevan passiivinen, alistuva, avioelämälle omistautunut ja yhteisen hyvän aina oman etunsa edelle asettava. Yu-jinin ja hänen poikaystävänsä Kim Sang-hyeokin (Park Yong-ha, 박용하) suhde tuntuu epäterveeltä, vaikka en ole varma ovatko sarjan tekijät ajatelleet sen sellaiseksi. Yu-jin on omistushaluisen Sam-hyeokin, tämän vanhempien ja oman äitinsä sekä ystäviensä kontrolloima, eikä ketään tunnu kiinnostavan onko hän onnellinen vai ei.
Lisäksi kaksikymmenjaksoinen draama etenee tuskastuttavan hitaasti, ja ihan liikaa aikaa haaskataan huokailuun, kaukaisuuteen tuijottamiseen ja itkemiseen. Monille korealaisille sarjoille tavalliseen tapaan lähes kaikki ongelmat kumpuavat siitä, etteivät keskeiset henkilöt kahdessa eri sukupolvessa voi puhua toisilleen hankalista asioista, vaan päinvastoin pyrkivät tarkoituksella niitä salailemaan. Lopputuloksena pikkujututkin paisuvat uskomattomiin mittasuhteisiin.
Historiallisia sarjoja katsoessa ajallista etäisyyttä tapahtumiin, sukupuolirooleihin ja yhteiskuntaluokkiin on riittävän paljon, jotta niihin voi suhtautua jossain määrin neutraalisti ja objektiivisesti. Winter Sonata tulee liian lähelle, ja siksi se aiheuttaa niin ristiriitaisia tuntemuksia. Silti en kadu sitä, että purin hammasta yhteen ja sinnittelin draaman loppuun asti. Ja aivan varmasti tulen tulevaisuudessa katsomaan muitakin vanhoja klassikkoja.
Winter Sonata on ennen kaikkea tarina rakkaudesta. Kaksi nuorta, Jeong Yu-jin (Choi Ji-woo, 최지우) ja Kang Jun-sang, rakastuvat lukiossa toisiinsa. Poika, Jun-sang, on juuri saanut selville, että Yu-jin onkin hänen sisarpuolensa, kun hän jää auton alle, kuolee ja vie salaisuuden mukanaan hautaan. Kymmenen vuotta myöhemmin avioliittoa pitkäaikaisen poikaystävänsä kanssa suunnitteleva Yu-jin kohtaa nuoruudenrakastettunsa kaksoisolennon Lee Min-hyeongin, ja hänen elämänsä menee sirpaleiksi. Seurauksena on kolmio- ja neliödraamaa, loputtomasti kyyneleitä, osoittelevaa symboliikkaa ja runsaasti makjang-juonenkäänteitä.
En voi sanoa, että olisin nauttinut sarjan katsomisesta kovin suuresti, vaikka sillä toki on hyviäkin puolia, kuten taitavat näyttelijät. Valitettavasti huonot puolet jyräsivät hyvät alleen, ja mielestäni sarja oli ahdistava pikemmin kuin koskettava.
Yksitoista vuotta on kenties lyhyt aika, mutta Winter Sonatassa on paljon muutakin vanhanaikaista kuin päähenkilöiden vaatteet ja kampaukset. Draama kertoo selvästi vanhakantaisemmasta ja konservatiivisemmasta maailmasta kuin viime vuosina ilmestyneet korealaiset sarjat. Erityisen selvästi tämä näkyy naisen aseman kuvauksessa. Sarjan kuvaama naisen ihannetyyppi vaikuttaa olevan passiivinen, alistuva, avioelämälle omistautunut ja yhteisen hyvän aina oman etunsa edelle asettava. Yu-jinin ja hänen poikaystävänsä Kim Sang-hyeokin (Park Yong-ha, 박용하) suhde tuntuu epäterveeltä, vaikka en ole varma ovatko sarjan tekijät ajatelleet sen sellaiseksi. Yu-jin on omistushaluisen Sam-hyeokin, tämän vanhempien ja oman äitinsä sekä ystäviensä kontrolloima, eikä ketään tunnu kiinnostavan onko hän onnellinen vai ei.
Lisäksi kaksikymmenjaksoinen draama etenee tuskastuttavan hitaasti, ja ihan liikaa aikaa haaskataan huokailuun, kaukaisuuteen tuijottamiseen ja itkemiseen. Monille korealaisille sarjoille tavalliseen tapaan lähes kaikki ongelmat kumpuavat siitä, etteivät keskeiset henkilöt kahdessa eri sukupolvessa voi puhua toisilleen hankalista asioista, vaan päinvastoin pyrkivät tarkoituksella niitä salailemaan. Lopputuloksena pikkujututkin paisuvat uskomattomiin mittasuhteisiin.
Historiallisia sarjoja katsoessa ajallista etäisyyttä tapahtumiin, sukupuolirooleihin ja yhteiskuntaluokkiin on riittävän paljon, jotta niihin voi suhtautua jossain määrin neutraalisti ja objektiivisesti. Winter Sonata tulee liian lähelle, ja siksi se aiheuttaa niin ristiriitaisia tuntemuksia. Silti en kadu sitä, että purin hammasta yhteen ja sinnittelin draaman loppuun asti. Ja aivan varmasti tulen tulevaisuudessa katsomaan muitakin vanhoja klassikkoja.
3.6.2013
Vampire Prosecutor 2
Vuonna 2012 ilmestynyt Vampire Prosecutor 2 (뱀파이어 검사 2) on toteutettu aika lailla samassa hengessä kuin saman sarjan ensimmäinen tuontantokausi, Vampire Prosecutor (josta kirjoittamani arvio löytyy täältä). Syyttäjä Min Tae-yeon (Yeon Jeong-Hun, 연정훈) selvittää edelleen henkirikoksia yhdessä kollegoittensa kanssa, salaisia vampyyrinkykyjään hyödyntäen.
Tae-yeonin lisäksi edelliseltä kaudelta tuttuja kasvoja ovat syyttäjä Yoo Jung-in (Lee Young-ah, 이영아), rikosetsivä Hwang Soon-bum (Lee Won-jong, 이원종) ja harjoittelija Choi Dong-man (Kim Joo-young, 김주영). Näiden lisäksi tiimiin on saatu uusi jäsen; aikaisemmalla tuotantokaudella vain pienessä sivuroolissa ollut kuolemansyyntutkija on korvattu uudella, juonen kannalta huomattavasti keskeisemmällä tohtori Jo Jung-Hyunilla (Lee Kyoung-young, 이경영).
Yllämainittujen hahmojen lisäksi keskeiseen rooliin nousee antagonisti, salaperäinen punasilmäinen vampyyri, jota näyttelee Kwon Hyun-sang (권현상). Sen lisäksi, että hän leikkii kissaa ja hiirtä Tae-yeonin kanssa, paljastetaan hänen hahmonsa kautta katsojalle kiinnostavia pilkahduksia vampyyrien historiasta.
Vampire Prosecutor 2 on väkivaltaisempi ja tummasävyisempi kuin edeltäjänsä. Toisaalta synkkä tunnelma unohtuu usein, sillä 11 jakson joukkoon mahtuu myös keveitä, jopa humoristisia osioita – omaan makuuni niitä olisi voinut olla vielä enemmänkin. Yhden jakson mittaisia rikosselvittelyitä nähdään tällä kaudella vähemmän kuin aikaisemmin ja varsinaista pääjuonta enemmän. Näiden käsittely ei kuitenkaan aina pysy aivan tasapainossa. Kuten aikaisemmallakin tuotantokaudella, sarjan juoni on paikoin hankalasti hahmotettava.
Loppu jättää enemmän avoimia kysymyksiä kuin tarjoaa vastauksia, ja olisikin suuri vääryys, jos kolmatta tuotantokautta ei jostain syystä tehtäisi.
Tae-yeonin lisäksi edelliseltä kaudelta tuttuja kasvoja ovat syyttäjä Yoo Jung-in (Lee Young-ah, 이영아), rikosetsivä Hwang Soon-bum (Lee Won-jong, 이원종) ja harjoittelija Choi Dong-man (Kim Joo-young, 김주영). Näiden lisäksi tiimiin on saatu uusi jäsen; aikaisemmalla tuotantokaudella vain pienessä sivuroolissa ollut kuolemansyyntutkija on korvattu uudella, juonen kannalta huomattavasti keskeisemmällä tohtori Jo Jung-Hyunilla (Lee Kyoung-young, 이경영).
Yllämainittujen hahmojen lisäksi keskeiseen rooliin nousee antagonisti, salaperäinen punasilmäinen vampyyri, jota näyttelee Kwon Hyun-sang (권현상). Sen lisäksi, että hän leikkii kissaa ja hiirtä Tae-yeonin kanssa, paljastetaan hänen hahmonsa kautta katsojalle kiinnostavia pilkahduksia vampyyrien historiasta.
Vampire Prosecutor 2 on väkivaltaisempi ja tummasävyisempi kuin edeltäjänsä. Toisaalta synkkä tunnelma unohtuu usein, sillä 11 jakson joukkoon mahtuu myös keveitä, jopa humoristisia osioita – omaan makuuni niitä olisi voinut olla vielä enemmänkin. Yhden jakson mittaisia rikosselvittelyitä nähdään tällä kaudella vähemmän kuin aikaisemmin ja varsinaista pääjuonta enemmän. Näiden käsittely ei kuitenkaan aina pysy aivan tasapainossa. Kuten aikaisemmallakin tuotantokaudella, sarjan juoni on paikoin hankalasti hahmotettava.
Loppu jättää enemmän avoimia kysymyksiä kuin tarjoaa vastauksia, ja olisikin suuri vääryys, jos kolmatta tuotantokautta ei jostain syystä tehtäisi.
Memoirs of a Korean Queen
Ilmeisesti tulen kirjoittamaan tähän blogiin paitsi draamoista myös kirjoista. Luin nimittäin niin kiinnostavan korealaisen kirjan, että olisi häpeä jättää se mainitsematta.
Memoirs of a Korean Queen on lady Hongin eli lady Hyegyeongin (1735–1815) muistelmiin pohjautuva teos, jossa hän kertoo elämästään kruununprinssin puolisona ja tulevan kuninkaan äitinä 1700-luvun Koreassa, Joseon-dynastian aikaan. Memoirs of a Korean Queen sisältää muistelmien kolme ensimmäistä lukua, jotka keskittyvät ensisijaisesti Lady Hongin aviomiehen kruununprinssi Sadon (1735–1762) lyhyeksi jääneen ja traagisen elämän kuvaukseen.
Kun lady Hong kirjoitti muistelmansa 1700- ja 1800-luvun taitteessa, oli kirjoittamiseen tärkeä syy: hän halusi pojanpoikansa kuningas Sunjon tietävän totuuden prinssi Sadon kuolemaan johtaneista tapahtumista, joista liikkui paljon väärää tietoa ja juoruja. Monet muun muassa uskoivat, että Sadon surman taustalla vaikuttivat poliittiset syyt.
Lady Hong oli vahvasti sitä mieltä, että kruununprinssi kärsi jo lapsuudessa alkaneista ja ajan kuluessa yhä vakavammaksi käyneistä mielenterveysongelmista, jotka osittain juonsivat juurensa Sadon ja tämän isän kuningas Yeongjon huonosta suhteesta. Lady Hong kuvailee, kuinka kuningas Yeongjolla oli lastensa joukossa selviä suosikkeja – ja niitä, joita kohtaan hänellä oli vain negatiivisia tunteita. Prinssi Sadosta hän piti kaikkein vähiten ja kohteli tätä pienestä pitäen kylmästi ja vihamielisesti ja nolasi tämän usein muiden edessä. Koska kuningas oli loukkaamaton, ei kukaan voinut arvostella ääneen hänen käytöstään.
Kruununprinssi yritti voittaa isänsä rakkauden, muttei onnistunut siinä. Hän alkoi pelätä kuningasta silmittömästi ja kärsiä erilaisista, vuosi vuodelta pahenevista käytöshäiriöistä. Koska Sado hyytyi aina isänsä seurassa täydellisesti, kuningas päätteli, ettei poika kunnioittanut tätä kuten vanhempia tulee kunnioittaa. Seurauksena oli alati paheneva noidankehä.
Kun prinssi Sadon sairaus paheni, hän alkoi purkaa negatiivisia tunteitaan ja ahdistustaan ympärillään oleviin ihmisiin. Sado käytti hovinaisia ja mahdollisesti myös sisartaan seksuaalisesti hyväksi sekä tappoi raivopäissään lukemattomia eunukkeja ja muita lähellään eläviä. Hänellä oli omituisia pakkomielteitä pukeutumisen suhteen, ja viimeisinä elinvuosinaan hän näki ihmisiä, joita kukaan muu ei voinut havaita.
Kruununprinssinä Sado oli niin korkealla Joseonin hierarkiassa, ettei juuri kenelläkään ollut mahdollisuutta puuttua hänen tekoihinsa. Kaikki alistuivat ja toivoivat selviävänsä hengissä. Kesällä 1762 tilanne oli kuitenkin käynyt niin pahaksi, että Sadon äiti Jeong-bin eli lady Seonhui menetti toivonsa ja pyysi kuningas Yeongjoa ottamaan poikansa hengiltä. Kuningas sulki Sadon riisiarkkuun, jonne tämä reilua viikkoa myöhemmin menehtyi.
On hirvittävän surullista lukea prinssi Sadon ja kuningas Yeongjon ristiriidoista ja helppo uskoa lady Hongin tulkinta siitä, että isän ja pojan vaikea suhde lietsoi Sadon pahaa oloa ja tämän sairautta. Toisaalta näin jälkikäteen on mahdotonta tietää, millä tavalla tasapainoisempi perhe-elämä olisi vaikuttanut prinssi Sadoon ja olisiko tauti puhjennut siitä huolimatta.
Lady Hongin muistelmat ovat arvokas historiallinen dokumentti Korean kuninkaallisten elämästä ja erityisesti kruununprinssi Sadon kuolemaan johtaneista tapahtumista, joista ei ole saatavilla virallisia tietoja. Prinssin kuolemaa koskevat merkinnät poistettiin kuninkaallisen sihteeristön päiväkirjasta Sadon ja lady Hongin pojan kuningas Jeongjon määräyksestä. Muistelmat tarjoavat myös harvinaista naisnäkökulmaa Joseon-dynastian ajalta.
Memoirs of a Korean Queen on lady Hongin eli lady Hyegyeongin (1735–1815) muistelmiin pohjautuva teos, jossa hän kertoo elämästään kruununprinssin puolisona ja tulevan kuninkaan äitinä 1700-luvun Koreassa, Joseon-dynastian aikaan. Memoirs of a Korean Queen sisältää muistelmien kolme ensimmäistä lukua, jotka keskittyvät ensisijaisesti Lady Hongin aviomiehen kruununprinssi Sadon (1735–1762) lyhyeksi jääneen ja traagisen elämän kuvaukseen.
Kun lady Hong kirjoitti muistelmansa 1700- ja 1800-luvun taitteessa, oli kirjoittamiseen tärkeä syy: hän halusi pojanpoikansa kuningas Sunjon tietävän totuuden prinssi Sadon kuolemaan johtaneista tapahtumista, joista liikkui paljon väärää tietoa ja juoruja. Monet muun muassa uskoivat, että Sadon surman taustalla vaikuttivat poliittiset syyt.
Lady Hong oli vahvasti sitä mieltä, että kruununprinssi kärsi jo lapsuudessa alkaneista ja ajan kuluessa yhä vakavammaksi käyneistä mielenterveysongelmista, jotka osittain juonsivat juurensa Sadon ja tämän isän kuningas Yeongjon huonosta suhteesta. Lady Hong kuvailee, kuinka kuningas Yeongjolla oli lastensa joukossa selviä suosikkeja – ja niitä, joita kohtaan hänellä oli vain negatiivisia tunteita. Prinssi Sadosta hän piti kaikkein vähiten ja kohteli tätä pienestä pitäen kylmästi ja vihamielisesti ja nolasi tämän usein muiden edessä. Koska kuningas oli loukkaamaton, ei kukaan voinut arvostella ääneen hänen käytöstään.
Kruununprinssi yritti voittaa isänsä rakkauden, muttei onnistunut siinä. Hän alkoi pelätä kuningasta silmittömästi ja kärsiä erilaisista, vuosi vuodelta pahenevista käytöshäiriöistä. Koska Sado hyytyi aina isänsä seurassa täydellisesti, kuningas päätteli, ettei poika kunnioittanut tätä kuten vanhempia tulee kunnioittaa. Seurauksena oli alati paheneva noidankehä.
Kun prinssi Sadon sairaus paheni, hän alkoi purkaa negatiivisia tunteitaan ja ahdistustaan ympärillään oleviin ihmisiin. Sado käytti hovinaisia ja mahdollisesti myös sisartaan seksuaalisesti hyväksi sekä tappoi raivopäissään lukemattomia eunukkeja ja muita lähellään eläviä. Hänellä oli omituisia pakkomielteitä pukeutumisen suhteen, ja viimeisinä elinvuosinaan hän näki ihmisiä, joita kukaan muu ei voinut havaita.
Kruununprinssinä Sado oli niin korkealla Joseonin hierarkiassa, ettei juuri kenelläkään ollut mahdollisuutta puuttua hänen tekoihinsa. Kaikki alistuivat ja toivoivat selviävänsä hengissä. Kesällä 1762 tilanne oli kuitenkin käynyt niin pahaksi, että Sadon äiti Jeong-bin eli lady Seonhui menetti toivonsa ja pyysi kuningas Yeongjoa ottamaan poikansa hengiltä. Kuningas sulki Sadon riisiarkkuun, jonne tämä reilua viikkoa myöhemmin menehtyi.
On hirvittävän surullista lukea prinssi Sadon ja kuningas Yeongjon ristiriidoista ja helppo uskoa lady Hongin tulkinta siitä, että isän ja pojan vaikea suhde lietsoi Sadon pahaa oloa ja tämän sairautta. Toisaalta näin jälkikäteen on mahdotonta tietää, millä tavalla tasapainoisempi perhe-elämä olisi vaikuttanut prinssi Sadoon ja olisiko tauti puhjennut siitä huolimatta.
Lady Hongin muistelmat ovat arvokas historiallinen dokumentti Korean kuninkaallisten elämästä ja erityisesti kruununprinssi Sadon kuolemaan johtaneista tapahtumista, joista ei ole saatavilla virallisia tietoja. Prinssin kuolemaa koskevat merkinnät poistettiin kuninkaallisen sihteeristön päiväkirjasta Sadon ja lady Hongin pojan kuningas Jeongjon määräyksestä. Muistelmat tarjoavat myös harvinaista naisnäkökulmaa Joseon-dynastian ajalta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)