Winter Sonata (겨울 연가) on korealainen klassikko vuodelta 2002. Melodraama saavutti 2000-luvun alussa valtavan suosion Japanissa ja muualla Aasiassa, etenkin keski-ikäisten naisten keskuudessa, ja oli siten keskeisessä roolissa hallyun (한류) eli ”korealaisen aallon” leviämisessä. Aivan erityiseen maineeseen kipusi kahta miespääosaa näytellyt Bae Yong-joon (배용준). Kyseessä on siis draama, jota korealaisten sarjojen harrastaja ei yksinkertaisesti voi loputtomiin vältellä, vaikka juonikuvauksen perusteella odotettavissa onkin rypäs genren kuluneimpia kliseitä.
Winter Sonata on ennen kaikkea tarina rakkaudesta. Kaksi nuorta, Jeong Yu-jin (Choi Ji-woo, 최지우) ja Kang Jun-sang, rakastuvat lukiossa toisiinsa. Poika, Jun-sang, on juuri saanut selville, että Yu-jin onkin hänen sisarpuolensa, kun hän jää auton alle, kuolee ja vie salaisuuden mukanaan hautaan. Kymmenen vuotta myöhemmin avioliittoa pitkäaikaisen poikaystävänsä kanssa suunnitteleva Yu-jin kohtaa nuoruudenrakastettunsa kaksoisolennon Lee Min-hyeongin, ja hänen elämänsä menee sirpaleiksi. Seurauksena on kolmio- ja neliödraamaa, loputtomasti kyyneleitä, osoittelevaa symboliikkaa ja runsaasti makjang-juonenkäänteitä.
En voi sanoa, että olisin nauttinut sarjan katsomisesta kovin suuresti, vaikka sillä toki on hyviäkin puolia, kuten taitavat näyttelijät. Valitettavasti huonot puolet jyräsivät hyvät alleen, ja mielestäni sarja oli ahdistava pikemmin kuin koskettava.
Yksitoista vuotta on kenties lyhyt aika, mutta Winter Sonatassa on paljon muutakin vanhanaikaista kuin päähenkilöiden vaatteet ja kampaukset. Draama kertoo selvästi vanhakantaisemmasta ja konservatiivisemmasta maailmasta kuin viime vuosina ilmestyneet korealaiset sarjat. Erityisen selvästi tämä näkyy naisen aseman kuvauksessa. Sarjan kuvaama naisen ihannetyyppi vaikuttaa olevan passiivinen, alistuva, avioelämälle omistautunut ja yhteisen hyvän aina oman etunsa edelle asettava. Yu-jinin ja hänen poikaystävänsä Kim Sang-hyeokin (Park Yong-ha, 박용하) suhde tuntuu epäterveeltä, vaikka en ole varma ovatko sarjan tekijät ajatelleet sen sellaiseksi. Yu-jin on omistushaluisen Sam-hyeokin, tämän vanhempien ja oman äitinsä sekä ystäviensä kontrolloima, eikä ketään tunnu kiinnostavan onko hän onnellinen vai ei.
Lisäksi kaksikymmenjaksoinen draama etenee tuskastuttavan hitaasti, ja ihan liikaa aikaa haaskataan huokailuun, kaukaisuuteen tuijottamiseen ja itkemiseen. Monille korealaisille sarjoille tavalliseen tapaan lähes kaikki ongelmat kumpuavat siitä, etteivät keskeiset henkilöt kahdessa eri sukupolvessa voi puhua toisilleen hankalista asioista, vaan päinvastoin pyrkivät tarkoituksella niitä salailemaan. Lopputuloksena pikkujututkin paisuvat uskomattomiin mittasuhteisiin.
Historiallisia sarjoja katsoessa ajallista etäisyyttä tapahtumiin, sukupuolirooleihin ja yhteiskuntaluokkiin on riittävän paljon, jotta niihin voi suhtautua jossain määrin neutraalisti ja objektiivisesti. Winter Sonata tulee liian lähelle, ja siksi se aiheuttaa niin ristiriitaisia tuntemuksia. Silti en kadu sitä, että purin hammasta yhteen ja sinnittelin draaman loppuun asti. Ja aivan varmasti tulen tulevaisuudessa katsomaan muitakin vanhoja klassikkoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti