The Woman Who Still Wants to Marry

Tilanne alkaa olla jokseenkin epätoivoinen, jos ei vielä 34-vuotiaanakaan ole päässyt naimisiin. Näin uskovat toimittaja Lee Shin-yeong (Park Jin-hee, 박진희) ja tulkki Jeong Da-jeong (Uhm Ji-won, 엄지원), kaksi työelämässä loistavasti, mutta miehenmetsästyksessä heikosti menestynyttä naista. Heidän samanikäinen ystävättärensä, ravintolakonsultti Kim Bu-gi (Wang Bit-na, 왕빛나), sentään on täysin tyytyväinen miehettömään elämäänsä.

Shin-yeong ja Da-jeong joutuvat huomaamaan, että vaikkei ikisinkun elämä olekaan aina kovin helppoa, liittyy seurusteluunkin jos jonkinlaisia murheita. Shin-yeongille ristiriitaisia tuntemuksia ja itsetutkiskelua aiheuttaa toisaalta kymmenen vuotta häntä itseään nuorempi indiemuusikko Ha Min-jae (Kim Beom, 김범) ja toisaalta välit tylysti jokunen vuosi sitten katkaissut lentokapteenieksä Yun Sang-u (Lee Pil-mo, 이필모), joka nyt olisikin valmis jatkamaan suhdetta.

The Woman Who Still Wants to Marry tai Still, Marry Me (아직도 결혼하고 싶은 여자) on vuonna 2010 ilmestynyt 16-jaksoinen eteläkorealainen romanttinen komedia, jonka fokuksessa ovat ystävyys, rakkaus ja ihmissuhteet ylipäätään. Sitä on verrattu Sinkkuelämää-sarjaan, mutta korealaiseen tapaan se on tietysti huomattavasti siveämpi. Deittailuineen, shoppailuineen ja ryyppäämisineen se muistuttaa minua kovasti eräistä chick-lit-kirjoista, joita joskus takavuosina lueskelin. 

Ikä – ja aivan erityisesti naisen ikä – on merkittävä asia tässä draamassa. Vaikka ihminen itse olisikin sinut itsensä ja ikänsä tai kumppaninsa iän kanssa, ei ympäröivä maailma aina ajattele samalla tavalla. Tuntuu hätkähdyttävältä, miten hävyttömästi monet kohtelevat sarjan 34-vuotiaita naisia vain siksi, etteivät he ole naimisissa kuten heidän ikäistensä ”pitäisi” olla. Naimattomuuden sosiaalinen stigma on niin voimakas, ettei naisten palava halu päästä pikaisesti naimisiin ole suurikaan ihme, vaikka se tuntuukin välillä suorastaan absurdilta.

The Woman Who Still Wants to Marry on taidokkaasti laadittu kokonaisuus, joka on rakenteellisesti mukavasti tasapainossa. Draama on pääasiassa melko kepeä ja humoristinen, ja synkistelevät osiot jäävät vähäisiksi. Sarjan positiivisiin puoliin on luettava myös se, ettei se alleviivaa liikaa avioliiton autuutta, vaan osoittaa, että ihminen voi olla onnellinen tai onneton siviilisäädystään huolimatta.

Tamra the Island

Tamra the Island (탐나는도다) on vuonna 2009 ilmestynyt 16-jaksoinen draamasarja, joka tunnetaan myös mm. nimillä Tamna the Island ja Tempted again. Sarjan tapahtumat käynnistyvät kauniilla Tamralla eli Jejun saarella hieman ennen 1600-luvun puoliväliä.

Jang Beo-jin (Seo Woo, 서우) on sukeltajanaisten (haenyo) johtajan tytär, pulppuileva ja välitön tyttö, joka onnettomuudekseen on aivan surkea sukeltaja. Hän inhoaa merta ja työtään ja toivoo pääsevänsä pois Tamralta. Englantilaisnuorukaisen William Spencerin (Pierre Deporte) haaksirikkoutuminen saarelle lietsoo Beo-jinin lähtemishaaveita entisestään.

Samaan aikaan, kun Beo-jin piilottelee Williamia luolassa, hänen perheensä luo majoittuu Hanyangista (eli Seoulista) Tamraan karkotettu nuori mies Park Kyu (Im Joo-hwan, 임주환). Saaren vaatimattomiin oloihin ja komenteleviin rahvaan naisiin sopeutuminen ei ole Park Kyulle kovin helppoa, sillä Joseonin hallitsevaan luokkaan yangbaniin kuuluvana hän on tottunut aivan toisenlaiseen elämään. Tamralla vallitsee erilainen kulttuuri kuin patriarkaalisen Joseonin muissa osissa; sillä välin, kun saaren sukeltajanaiset hankkivat ruoan perheittensä pöytään,  miehet punovat jalkineita ja huolehtivat kotitöistä.

Tamra the Island on ennen kaikkea kasvutarina ja kertomus oman paikkansa löytämisestä maailmassa. Sarja yhdistelee romantiikkaa ja komediaa vakavampiin teemoihin. Aivan sarjan alussa (vessa)huumori lyö pahasti yli, mutta tasoittuu onneksi parin ensimmäisen jakson jälkeen. Mukaan on ympätty myös sageukeille eli historiallisille draamoille ominaista juonittelua, joka tuntuu välillä hieman puisevalta.

Tamra on siitä poikkeuksellinen korealainen sarja, että yhtä kolmesta päähenkilöstä näyttelee länsimaalainen. Vaikka Williamin hahmo onkin englantilainen, on näyttelijä itse ranskalainen. Valitettavasti Pierre Deporten englannin kielen taito ei ole kovin hyvä, joten draaman ensimmäisten jaksojen englanninkieliset keskustelut tuntuvat kömpelöiltä. Onneksi näyttelijä puhuu koreaa huomattavasti paremmin kuin englantia (eron huomaa helposti jopa kaltaiseni koreaa vain hieman ymmärtävä henkilö).

Useimmat sarjan keskeiset näyttelijät tekevät hyvää työtä, ja erityisesti Seo Woo tekee vaikutuksen eläytymiskyvyllään ja ilmeikkyydellään. Sivuhenkilöissä nähdään enemmän kömpelyyttä ja turhan yksiulotteisia hahmoja.

Rakenteellisesti sarja on jossain määrin epätasapainossa. Tämä johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että alun perin 20-jaksoiseksi suunniteltua ja jo kuvattua sarjaa jouduttiin televisiokanavan vaatimuksesta lyhentämään kesken kauden. Jaksosta 11 eteenpäin sisältöä on leikattu ankaralla kädellä pois, mikä näkyy tahdin kiihtymisenä sarjan lopulla. Sittemmin Tamrasta on julkaistu myös 21-jaksoinen director’s cut -versio DVD:llä.

Tietyistä ongelmista huolimatta Tamra the Island on huomattavasti laadukkaampi draama kuin mitä promokuvan ja parin kolmen ensimmäisen jakson perusteella uskaltaisi arvata. Ei siis kannata lannistua hävyttömän heikon alun aikana, vaan antaa Tamralle mahdollisuus. Kun piinallisen kömpelön englannin puhuminen ja vessahuumori vähenevät, draaman ansiot alkavat vähän kerrassaan pulpahdella esille. Ja ansioita sillä myös on. Loppupeleissä Tamra on yllättävän hyvä sarja, paikoitellen jopa erinomainen. Se onnistuu välttämään monet korealaisten draamojen kuluneimmista kliseistä, ja joiltain osin se on aidosti omaperäinen, yllättävä ja raikkaalla tavalla erilainen. Jopa pakollista kolmiodraamaa on onnistuttu käsittelemään perinteisestä poikkeavalla tavalla.

Lisäksi on mielenkiintoista nähdä, millä tavalla eurooppalainen William sarjassa esitetään. Vaikka hänen hahmonsa jääkin kolmen päähenkilön joukosta yksiulotteisimmaksi, ei lopputulos silti ole hullumpi.

Monstar

Jostain syystä pidän paljon korealaisista koulumaailmaan sijoittuvista draamoista, sillä ne onnistuvat usein käsittelemään ihmisluontoa hyvin osuvalla tavalla ja tuovat esille jotain todellista, jotain oikeassa elämässä usein nähtyä. Nähdäkseni niissä myös monesti käsitellään ihmissuhteita monipuolisemmalla ja uskottavammalla tavalla kuin muissa korealaisissa draamoissa.

Perjantaina päättynyt draamasarja Monstar (몬스타) kertoo lukioikäisten iloista ja suruista. Draaman keskiössä on seitsemän nuorta, joilla kullakin on omat epävarmuutensa ja ongelmansa. Seitsikko joutuu tiiviisti tekemisiin toistensa kanssa sattuman oikusta ja päätyy osittain vastoin tahtoaankin musisoimaan Color Bar -bändissä. Nuorten välillä on vanhoja rikkoutuneita, mutta myös uusia, nupullaan olevia ihmissuhteita. Ystävyyden ja luottamuksen syntyminen vaatii aikaa.

Vaikka Uudessa-Seelannissa pitkään asunut Min Se-yi (Ha Yeon-Soo, 하연수) ja Men in Black -poikabändin keulakuva Yun Seol-chan (Yong Joon-hyung, 용준형) nousevatkin sarjan päähenkilöiksi, käsitellään muitakin tärkeitä henkilöitä taiten, ja heidän taustatarinansa paljastetaan vähän kerrassaan katsojalle. On mukavaa, ettei juonen kannalta keskeisistä henkilöistä jää paperinen tai keskeneräinen vaikutelma.

Sarja käsittelee monipuolisesti nuoruuden erilaisia tunnetiloja. Niiden ailahtelevaan tapaan draama tuntuu välillä pulppuilevan iloiselta ja söpöltä, välillä angstisen ahdistavalta ja toisinaan haikean surumieliseltä. Se näyttää, miltä ensirakkaus tuntuu, kuinka ystävyys syntyy, miten koulukiusaaminen voi ajaa itsemurhan partaalle,  kuinka riidat sovitaan, millaista on olla tavis lahjakkaiden lasten keskellä ja kuinka voi oppia arvostamaan itseään ja omia kykyjään.

Draama pohtii myös vanhemmuutta ja aivan erityisesti luotettavien ja turvallisten vanhempien puutetta. Kulissien takana piilottelee ikäviä perhesalaisuuksia, jopa perheväkivaltaa.

Sarjassa on vain 12 jaksoa, mutta se ei ole niin lyhyt, kuin miltä se kuulostaa. Jaksot nimittäin kestävät 80 minuuttia tavanomaisen 60 minuutin sijasta. Vaikkei draama olekaan varsinainen musikaali, on musiikilla siinä silti tärkeä rooli. Musiikkiesitykset on jollain tavalla kytketty mukaan tarinaan joka jaksossa.

Monstar on paikoitellen hirvittävän suloinen ja hyväntuuliseksi tekevä sarja. Vaikkei se välttele vaikeitakaan aiheita, ei se myöskään paneudu niihin kovin suurella intensiteetillä. Loppua kohden sarjan rytmi alkaa hidastua, ja 80 minuutin jaksot rupeavat tuntumaan liian pitkiltä ja tahmeilta. Kokonaisuus ei yllä niin korkealle tasolle kuin draaman alkupuolella odotin, mutta puutteistaan huolimatta Monstar on ehdottomasti katsomisen arvoinen. Monstarin lisäksi mainioita lukiodraamoja ovat esimerkiksi Dream High ja School 2013.