Jotta blogin kirjoittaminen ei jäisi odottamaan joskus hamassa tulevaisuudessa syttyvää inspiraation kipinää, päätin lyödä kolme kärpästä yhdellä iskulla ja kirjoittaa yhteispäivityksen kaikista viimeaikoina näkemistäni draamoista. Niitä on kolme: Secret Garden (시크릿 가든, 2010–2011), Two Weeks (투윅스, 2013) ja Master’s Sun (주군의 태양, 2013).
Yhtäläisyyksien vuoksi on vaikea olla vertailematta Secret Gardenia ja Master’s Sunia toisiinsa. Ne ovat molemmat romanttisia komedioita, joissa kummassakin on yliluonnollinen elementti keskeisessä roolissa. Ensin mainitussa päähenkilöiden kropat vaihtuvat keskenään, jälkimmäisessä taas naispäähenkilö näkee aaveita. Maanläheisempi pakosarja Two Weeks edustaa pikemminkin toimintaa ja trilleriä. Sillä on myös herkkä puolensa, joka tekee siitä kolmesta draamasta koskettavimman.
Secret Garden oli valitettavasti iso pettymys. Sarja oli liian pitkä, ja hajosi lupaavan alun jälkeen käsiin. Suurin pettymyksenaihe oli se, että kehonvaihto jäi kokonaisuuden kannalta melko triviaaliksi, ja idean mahtava potentiaali jätettiin lähes täysin hyödyntämättä.
Ryhdyin katsomaan Secret Gardenia ensisijaisesti naispääosanäyttelijän Ha Ji-wonin (하지원) vuoksi, sillä pidin hänestä kovasti King 2 Heartsissa. Valitettavasti köyhän stuntnaisen Gil Ra-imin rooli ei tehnyt oikeutta hänen näyttelijäntaidoilleen. Sarjan alussa aktiivinen nainen taantui tapahtumien edetessä ärsyttävän apaattiseksi. Gil Ra-imin ja Hyun-binin (현빈) näyttelemän Kim Ju-wonin välinen kemia toimi kylläkin oikein mukavasti, mutta en silti oikein missään vaiheessa kyennyt ymmärtämään, miten Ra-imin kaltainen nainen kiinnostuisi Ju-wonin kaltaisesta obsessoituneesta stalkkerista.
Romanttisten komedioiden ystävälle suosittelisinkin Secret Gardenin sijaan paljon lämpimämmin Master’s Sunia, joka on pääosin hyvin suunniteltu ja tasapainoinen kokonaisuus. Vaikka Master’s Sunin aaveita näkevä Dae Gong-sil (Kong Hyo-jin, 공효진) takertuukin sarjan alussa miespäähenkilöön Ju Jung-woniin (So Ji-sub, 소지섭) kuin takiainen, on hänellä sentään käytökseensä looginen syy: miehellä on poikkeuksellinen kyky, ja hänen kosketuksensa kykenee karkottamaan Gong-siliä alati seuraavat haamut.
Master’s Sunin pääjuoni kulkee hyvin ja perustellusti eteenpäin, mutta mukaan on ympätty myös kaikenlaista vähemmän toimivaa ja vähemmän kiinnostavaa. Sarjan huumori on taattua Hongin siskosten laatua.
Henkilökohtaisesti minua riemastuttivat kovasti sarjan monet viittaukset (esim. Gong-silin puhelimen soittoääni) 1970-luvulla ilmestyneeseen japanilaiseen mangaan ja animesarjaan Candy Candyyn. Ilmeisesti Candy Candy on ollut suosittu Koreassa, sillä siihen viitataan korealaisissa draamoissa (mm. Dalja’s Spring) aina silloin tällöin. Omiin lemppareihini se on kuulunut lapsesta lähtien.
Näistä kolmesta draamasarjasta eniten pidin Two Weeksistä, jossa epämääräisesti elämänsä elänyt mies saa yhtäkkiä tietää, että hänellä onkin lapsi – joka sairastaa leukemiaa ja tarvitsee isänsä luuydintä. Niiden kahden viikon aikana, joina tytärtä Su-jinia (Lee Chae-mi, 이채미) valmistellaan leikkaukseen, isä Jang Tae-sanin (Lee Joon-gi, 이준기) elämä mullistuu. Hän tulee lavastetuksi syylliseksi murhaan ja joutuu lähtemään epätoivoiselle pakomatkalle, jonka ainoana tarkoituksena on pysytellä hengissä tyttären leikkauspäivään asti. Pakomatka ja yllättäen ilmestynyt tytär tarjoavat kuitenkin Tae-sanille tilaisuuden kasvaa ihmisenä.
Two Weeks yhdistää sopivalla tavalla toimintaa ja tunteita. Ihan kaikilta osin tapahtumat eivät ole uskottavia, mutta tämä ei häiritse liiallisissa määrin. Erityisplussana mainittakoon, että Lee Joon-gi on kehittynyt valtavasti näyttelijänä viime vuosina. Esimerkiksi Herossa (2009) hän ylinäytteli vielä niin pahasti, että sarjan katsominen oli paikoitellen tavattoman piinallista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti