White Christmasin (화이트 크리스마스, 2011) lähtötilanne on klassinen. Joukko lukiolaisia jää yhden opettajansa kanssa viettämään joululomaa eristyksissä muusta maailmasta olevalle koululleen. Pian heidän seuraansa liittyy auto-onnettomuuteen joutunut psykiatri. Lumimyrsky eristää porukan koululle, yhteydet ulkopuolelle katkeavat ja tunnelma tiivistyy. Ilmenee, että opiskelijat ja opettaja ovat kukin saaneet salaperäisen ja pahaenteisen kirjeen ennen lomaa.
Suljettu tapahtumapaikka ja koululla tapahtuva murha lupailevat, että odotettavissa on kauhua ja dekkaritunnelmaa. Osin odotukset täyttyvätkin. White Christmas ei kuitenkaan lankea liian ilmiselviin ratkaisuihin, vaan pakenee luokitteluja. Loppujen lopuksi se on paljon enemmän psykologinen trilleri kuin kauhudraama tai dekkari. Se tutkii ihmismieltä ja ihmishirviöitä, ja aivan ensisijaisesti niitä mekanismeja, jotka synnyttävät hirviöitä. Sarjaa ei voi katsoa ilman, että mieleen tulisi Big Brother ja Kärpästen herra.
Hieman yllättäen White Christmas ei ole erityisen pelottava tai jännittävä, vaikka onkin paikoitellen varsin hyytävä. Olisinkin toivonut katsomiskokemukselta enemmän sydämentykytyksiä ja hengen haukkomista. Näiden puutteesta huolimatta pidin sarjasta kovasti. Erityisen hyvin se onnistui keskeisten henkilöiden moniulotteisten persoonallisuuksien kuvaamisessa. Vaikka henkilögalleria onkin erittäin laaja, ei silti missään vaiheessa tuntunut siltä, että mukaan olisi ympätty tarpeettomia hahmoja; kahdeksassa jaksossa ehti hyvin päästä kaikkien pään sisälle.
White Christmasia voi lämpimästi suositella muillekin kuin eteläkorealaisten draamojen ystäville.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti