Reply 1994

Viime vuonna ilmestynyt Reply 1997 oli mielestäni aivan ihastuttava ja monesta muusta romanttisesta komediasta positiivisella tavalla erottuva draamasarja. Siinä oli jotain tavattoman omaperäistä ja raikasta. 1990-luvun lopun tunnelma oli käsinkosketeltavissa, ja sarjan katsominen saikin aikaan hassuja nostalgiaryöpsähdyksiä.

Näiden syiden vuoksi odotin tänä vuonna julkaistulta Reply 1994:ltä paljon. Nimensä mukaisesti Reply 1994 tai Answer Me 1994 (응답하라 1994) sijoittuu (osittain) 1990-luvulle. Se kertoo parikymppisistä nuorista, jotka asuvat saman katon alla sarjan päähenkilön Seong Na-jeongin (Go Ara, 고아라) kanssa tämän vanhempien ylläpitämässä asuntolassa Seoulissa. Nuoret ovat tulleet eri puolilta Etelä-Koreaa pääkaupunkiin opiskelemaan, ja ovat aluksi melkoisia ”maalaistolloja”. Yhdessä asuminen johtaa tietysti erilaisiin ihmissuhteisiin ja rakastumisiin.

Reply 1994:n keskiössä on kysymys siitä, kenen kanssa kukakin päätyy lopulta yhteen. Aina välillä sarja siirtyy nykyaikaan ja heittelee epämääräisiä vihjeitä siitä, kuka Na-jeongin tuleva aviomies on. Valitettavasti sama arvaa-kuka-leikki on nähty jo Reply 1997:ssä, jossa se on myös toteutettu onnistuneemmin ja vähemmän pitkitetysti. Aviomiehen identiteetillä leikittely saa aivan liian suuren roolin draamassa ja tappaa tunnelman tehokkaasti.

Reply 1994:n vahvuuksia ovat tietty maanläheisyys, hienostelemattomuus ja arkisuus. Henkilöhahmojen ja arjen kuvaus on pääosin onnistunutta, ja huumorikin toimii monin paikoin oikein mainiosti. Pidän myös siitä, kuinka eri puolilta Koreaa tulevat henkilöt puhuvat sarjassa kukin oman kotipaikkakuntansa murretta.

Se, mitä 1997:ssä oli uutta ja oivaltavaa, tuntuu kuitenkin 1994:ssä kuluneelta. Yllättävän monet ideat ja teemat on siirretty 1997:stä suoraan tai hiukan kierrättäen 1994:ään, ja välillä tuntuu siltä, kuin katsoisi samasta draamasta tehtyä uutta (huonompaa) versiota eikä itsenäistä sarjaa.

Minulla on sellainen muistikuva, että Reply 1997:n jaksot olivat melko lyhyitä ja miellyttävän ripeätahtisia. Reply 1994 puolestaan on kaikkea muuta kuin nopeatempoinen; se etenee hitaasti ja rönsyillen. Lisäksi kukin sen 21 jaksosta kestää lähes 1,5 tuntia. Välillä jahkailu tuntuu suorastaan sietämättömältä, eikä mikään tunnu etenevän mihinkään suuntaan.

Suosittelen Reply 1994:ää niille, jotka ovat aivan erityisen kiinnostuneita 1990-luvun Etelä-Koreasta, ja joita hidastempoisuus ei pelota. Hyvän romanttisen komedian ystäville sekä entisille ja nykyisille fanitytöille Reply 1997 on huomattavasti parempi valinta.

Nine: Nine Times Time Travel

Onpa mukavaa, että on joululoma ja aikaa istua koneen ääressä tuijottamassa draamoja aamusta iltaan. Ei kenties kovin terveellistä, mutta taisin loppujen lopuksi katsoa Ninen kahdessa päivässä tai kenties kahdessa ja puolessa. Sarja on mahdollisesti intensiivisin näkemäni: kolmannesta tai neljännestä jaksosta eteenpäin katsoin sitä sydän pamppaillen ja kynsiä nakerrellen, ja illalla maltoin tuskin mennä nukkumaan.

Nine: Nine Times Time Travel (나인: 아홉 번의 시간여행) eli tuttavallisemmin Nine on aikamatkustusdraama, jossa sekoitetaan hyvällä tavalla yhteen scifiä, trilleriä, toimintaa, melodraamaa ja romantiikkaa. Jaksot ovat alle tunnin pituisia, joten 20 jaksoa ei tunnu niin pitkältä kuin miltä se kuulostaa.

Aikamatkustelu on viimeisen parin vuoden aikana ollut erittäin suosittua korealaisissa draamoissa, ja olen itsekin aikaisemmin katsonut kolme viime vuonna ilmestynyttä aikamatkustussarjaa: Queen In-hyeon’s Manin, Faithin ja Rooftop Princen. Nine eroaa näistä muun muassa siinä, ettei matkustaminen tapahdu jonkin kaukaisen historiallisen aikakauden ja nykyajan välillä, vaan salaperäiset suitsukkeet vievät päähenkilön, toimittaja Bak Seon-un (Lee Jin-wook, 이진욱) tasan 20 vuoden takaiseen menneisyyteen, 1990-luvun alkuun, jolloin hän oli itse 18-vuotias (Park Hyung-sik, 박형식).

Aikamatkat tarjoavat Seon-ulle tilaisuuden selvittää isänsä kuolemaan johtaneita epäilyttäviä olosuhteita, koettaa ohjata veljeään paremmille raiteille ja löytää keinon päästä eroon aivokasvaimesta, joka uhkaa tehdä hänestä lopun lähikuukausina. Hyvää tarkoittavalla menneisiin tapahtumiin kajoamisella on kuitenkin kauaskantoisia ja hätkähdyttäviä vaikutuksia perheen ja lähipiirin nykyiseen elämään. Vaikka jotkut arvoitukset ratkeavat ja asiat korjaantuvat, muuttuvat toiset entistä pahemmiksi. Mitä enemmän Seon-u sotkeentuu menneisyyteen, sitä pahemmin tapahtumat riistäytyvät kontrollista.

Ninen ja Queen In-hyeon’s Manin taustalla on sama tuotantotiimi, ja draamoissa onkin nähtävissä monenlaisia yhtäläisyyksiä (mm. puhelinkioskeilla on molemmissa sarjoissa keskeinen rooli). Erojakin on, ja näyttää siltä, että QIHM:n kokemuksista on otettu opiksi, eikä Nine kompastele samalla tavalla aikamatkailun epäjohdonmukaisuuksiin ja epäuskottavuuksiin. Ninessä aikamatkailun lainalaisuudet on ennalta tarkasti määrätty (säännöt eivät tosin ole aivan yksinkertaiset), eikä niistä hankalan paikan tullen onneksi juuri lipsuta. Vastaamattomia kysymyksiä toki jää, mutta se lienee tyypillistä aikamatkustuksesta kertoville tarinoille. Parempi vain, ettei ihan kaikkea selitetä puhki.

Sarjojen keskeisiin eroihin kuuluu myös se, että QIHM:ssä romanssi on huomattavammassa roolissa kuin Ninessä, joka keskittyy enemmän yhden miehen vaiheisiin ja aikamatkustukseen sinänsä. Moni muukin hahmo on tärkeä, mutta kaiken keskiössä on aina Seon-u.

Sarjan parhaita puolia ovat sen nopea rytmi, intensiivisyys, ennalta-arvaamattomuus, älyllisyys, herkkyys ja tarkkaan suunniteltu tarina, joka kantaa alusta loppuun asti. Plussaa on annettava myös useimpien näyttelijöiden suorituksista sekä mies- ja naispääosan esittäjän välisestä kemiasta. Heikompiin puoliin kuuluu ylinäytellyn pahiksen karikatyyrimäisyys. Myös loppu kryptisyydessään ja monitulkintaisuudessaan jäi hieman häiritsemään.

Nine on selkeästi paras näkemistäni aikamatkustussarjoista, sillä sen sisäinen logiikka pelaa ja juoni on koukuttava. Uskaltaisin suositella tätä kenelle tahansa toiminnan, trillerin ja scifin ystävälle. Sarjasta on muuten suunnitteilla Hollywood-uusintafilmatisointi amerikkalaisille markkinoille.

The Heirs

Köyhä tyttö, Cha Eun-sang, tapaa rikkaan pojan, Kim Tanin. Pian tyttö päätyy samaan lukioon pojan ja monen muun nuoren perijän ja perijättären kanssa. Koulun pahikset Kim Tan ja Choi Yeong-do – entiset ystävät, mutta nykyiset vihamiehet – kisaavat aggressiivisesti tytön suosiosta.

The Heirs (왕관을 쓰려는자, 그무게를 견뎌라-상속자들, 2013) on tänä syksynä ilmestynyt draamasarja, jota markkinoitiin ja hehkutettiin jo kuukausia etukäteen niin intensiivisesti, ettei kiinnostukseni voinut olla herämättä. Draamaan pestattiin poikkeuksellisen mittava nuorista nimekkäistä tähdistä koostuva näyttelijäkaarti. Naispääosassa nähdään Park Shin-hye (박신혜), miespääosissa Lee Min-ho (이민호) ja Kim Woo-bin (김우빈). 

Jo ensimmäisten jaksojen aikana alkoi vaikuttaa siltä, ettei draama ole kaiken ennakkohypetyksen arvoinen. Myöhemmin paljastui, että se on vielä monin verroin kamalampi kuin osasin arvatakaan. Loppujen lopuksi sinnittelin Heirsin loppuun vain päästäkseni lyttäämään sen täällä.

Olisin kenties selvinnyt angstista, heikosta juonesta ja olemattomasta jännitteestä, jos päähenkilöiden välillä olisi ollut jonkinlaista kipinää. Suudelmien ja halauksien näkemisen sijaan aloin kuitenkin pian haaveilla siitä, että Cha Eun-sang tulisi järkiinsä ja oivaltaisi huolestuttavan tilanteensa – ja pakenisi mahdollisimman kauas kummastakin häntä ahdistelevasta nuorukaisesta ennen kuin tilanne eskaloituu vielä pahemmaksi. 

Kim Tan esitetään draamassa  muka parannuksen tehneenä entisenä koulukiusaajana, mutta silti hän on tyttöystäväänsä kohtaan aggressiivinen ja sairaalloisen mustasukkainen. Hän väijyy ja videokuvaa Eun-sangia salaa, rajoittaa tämän menemisiä ja tekemisiä, huutaa, komentelee ja määräilee. Hän ei myöskään kunnioita Eun-sangin itsemääräämisoikeutta tai rajoja, eikä ymmärrä sanan ”ei” merkitystä. Yeong-do on ehkä vieläkin kamalampi, mutta hänen puolustuksekseen voidaan sentään laskea se, että hän on itse perheväkivallan uhri, ja hänen persoonallisuudessaan tapahtuu sarjan edetessä merkittävää kehitystä.

Eun-sang on pojille vain heittopussi tai nukke, jota nämä riepottelevat mielensä mukaan, ja jonka omistuksesta he tappelevat moneen otteeseen. Tytön omasta mielipiteestä ei kukaan tunnu piittaavan pätkääkään, ja hän itsekin taantuu itsenäisestä nuoresta naisesta tahdottomaksi robotiksi poikien ollessa läsnä. Eun-sangin tulevaisuus ei näytä valoisalta. On helppo uskoa henkisen väkivallan lipsahtavan tulevaisuudessa fyysisen puolelle.

Kaikkein pahinta on kuitenkin se, että sarja esittää nuorukaisten omistushaluiset piirteet romanttisina ja toivottavina. Draama henkisen väkivallan kohteeksi joutuvasta lukiolaistytöstä voisi olla oikein mielenkiintoinen ja koskettava, jos sarja keskittyisi nimenomaan siihen. Heirs ei kuitenkaan ole läheisriippuvaisen ja pahoinpidellyn neidon selviytymistarina. Se on olevinaan romantiikkaa tiukkuva melodraama, komedia, tms.

Parasta sarjassa ovat Eun-sangin ja Tanin mieleenpainuvat ja sympaattiset äidit: Pak Hui-nam (Kim Mi-kyung, 김미경) ja Han Ki-ae (Kim Sung-ryoung, 김성령). Heidän välisensä vuorovaikutus on vallan mainiota ja virkistävää katsottavaa, ja sitä olisi voinut olla paljon enemmänkin.

Kim Mi-kyung näyttelee todella monessa korealaisessa draamassa päähenkilön äitiä. Olen nähnyt hänet vähintään kahdeksassa sarjassa tähän mennessä ja useimmiten juurikin äidin roolissa.

Kaiken kaikkiaan en voi suositella Heirsiä oikein kenellekään. Kouludraamoista kiinnostuneille ehdottaisin mieluummin katsottavaksi School 2013:a, Park Shin-hyen faneille You’re Beautifulia, Lee Min-hon ystäville City Hunteria ja Kim Woo-binistä kiinnostuneille School 2013:a tai White Christmasia.

Juchen maa

Huomasin viime viikolla, että Lenin-museossa on 5.-30.12.2013 esillä näyttely ”Juchen maa: taidetta ja agitaatiota Korean demokraattisesta kansantasavallasta”. Toisin sanoen harvinainen tilaisuus nähdä jotain korealaista suomalaisessa museossa. Koska olin joka tapauksessa menossa Tampereelle, päätin tietysti käydä näyttelyssäkin.

Juchen maa on pikkiriikkinen näyttely, jossa on esillä pääasiassa julisteita, postikortteja ja rintamerkkejä Pohjois-Koreasta. Teokset edustavat sosialistista realismia, ja ovat peräisin Suomi-Korea-Seuran jäsenten ja muiden Koreasta kiinnostuneiden yksityiskokoelmista.

Koetin sinnikkäästi tavata julisteiden ja korttien koreankielisiä tekstejä, mutta surukseni huomasin, ettei kielitaitoni ole niin korkealla tasolla kuin olen kuvitellut. Ymmärsin lähinnä sanan sieltä, toisen täältä ja lisäksi joitakin käskeviä tai kehottavia verbien päätteitä.

Teoksissa oli kuvattu työn sankareita ja aseistettuja sotilaita, mutta myös joitain herkempiä aiheita, kuten äiti pienokaisineen ja nöyrästi tervehtiviä lapsia. Useissa postikorteissa luki ”새해를 축하합니다” (saehaereul chukhahamnida) eli uuden vuoden onnittelut.

 

Olisi ollut kiinnostavaa lukea esineistä jonkinlaisia taustatietoja, mutta niiden taustoja ei valitettavasti ollut näyttelyssä avattu ollenkaan, vaan ne olivat esillä nimettöminä, joskin varsin puhuttelevina taideteoksina.